Ei paljon laulata. Tiedemyönteinen linja lipsuu, kun tutkimukseen ei panosteta sovitulla tavoin, kun koulutusta laajennetaan ilman täysimääräistä lisärahoitusta, kun kasvun sijaan näivetetään.
Olen väsynyt puhumaan rahasta, kuulemaan valtiontalouden tiukkuudesta ja kehyksistä, inttämään tutkimusrahoituksen merkityksestä Suomen kilpailukyvylle, perustelemaan pitkäjänteisen tutkimuksen merkitystä, jankuttamaan siitä, ettei korkeaa osaamista voi saavuttaa vain toteamalla, että se on tärkeää. Mutta kyse on maamme tulevaisuuden kannalta niin merkittävästä asiasta, että tästä en voi olla hiljaa, tätä en voi laittaa odottamaan, sillä sitten saattaa olla jo auttamattoman myöhäistä.
Tavoite on selvä: kasvatetaan panostuksia tutkimukseen, kehitykseen ja innovaatioihin. Ratkaisuna tällä kertaa Suomen Akatemian myöntövaltuuksien leikkaaminen ja koulutusmäärien nostamisesta aiheutuvien mittavien kulujen sälyttäminen korkeakouluille ilman pysyvää lisärahoitusta. Taustalla on jo korona-ajan uurastus ja lisätyö. Miltä tämä näyttää meistä tiedetyön ammattilaisista?
Pätkätyössä projektirahoituksella vuosien ajan työskennellyt tutkija on vihdoin ostanut asunnon, jo alle nelikymppisenä, sillä kyllähän huippuosaajalle kuitenkin aina työtä löytyy. Akatemiaprojekteja on tullut tutkimusryhmälle aika mukavasti ja vaikka hakemusrumba on ollut läkähdyttävä, jatkoa on kuitenkin löytynyt. Nyt yhtälössä on mukana myös kevään 2021 tiederahoituksen leikkauspäätös, joka pahimmillaan leikkaa 1000 henkilötyövuotta jo ensi vuonna. Osuukohan säästö kohdalle, heilahtaako leikkuri? Tutkijan ura ei alun perin näyttänyt kovin houkuttelevalta, sillä tulotaso on alhainen ja pätkiä on tiedossa. Mutta se tutkimus vaan on mahtavinta, mitä voi olla, tai siis jos siihen olisi joskus aikaa keskittyä, kun projektien hallinnointi ja rahoituksen hakeminen sekä raportointi lohkaisevat suuren osan ajasta. Ja nytkö tämä oli tässä? Tulee vähän petetty olo.
Jos tutkimusrahoituksesta leikataan, tutkimuksen laatu ja määrä kärsivät, opetukseen panostaminen hankaloituu ja koulutuksen laatu on uhattuna.
Yliopistonlehtorina vakituisessa pestissä työskentelevä dosentti on kehityskeskustelussa sovitun mukaisesti päättänyt keskittyä opetuksen kehittämiseen. Siitä voi tehdä myös tutkimushankkeen, jolloin pääsee kunnolla kokeilemaan, kuinka erilaiset pedagogiset ratkaisut auttavat oppimisessa. Mahtavaa, kun vihdoin voi keskittyä siihen, kuinka parhaiten voisi tukea tieteellisen kriittisen ajattelun kehittymistä ja samalla voi kehittää tapoja löytää kytköksiä työelämään jo perustutkintovaiheen aikana. Mutta otetaanpa lisää opiskelijoita sisään, laaditaan opinnot uusiksi siten, että ne ovat suoritettavissa sekä lähiopetuksena että kotoa käsin, lisätään tärkeää ohjausta, vaikkei sitä työehdoissa arvostetakaan opetuksen veroisena työnä, laaditaan verkkokurssi, jonka tekijänoikeudet haihtuvat savuna ilmaan. Kyllähän tämä on tärkeää ja erittäin arvokasta työtä yhteisen tulevaisuutemme eteen, mutta yksinkö tämä pitää kaikki hoitaa? Samalla kun nostan koulutuksen laatua panostamalla omaan tutkimukseeni, jotta voin tuoda uusimman tutkitun tiedon kaikkien hyväksi? Samalla kun haen ulkopuolista rahoitusta säästökohteena olevasta Suomen Akatemiasta? Samalla kun aloitan yritysyhteistyön, jotta tutkimukselle löytyy uutta relevanssia. Mieluusti kyllä kaikkeen, sillä en tiedä parempaa kuin opettaminen ja tutkiminen, mutta opetuksen kehittäminen on pakko sysätä myöhemmäksi. Minua kutsutaan resurssiksi, mutta en taida ihan riittää.
Kyse on siitä, että jos tutkimusrahoituksesta leikataan, tutkimuksen laatu ja määrä kärsivät, opetukseen panostaminen hankaloituu ja koulutuksen laatu on uhattuna. Ei voi kertoa tarinaa siitä, kuinka meillä satsataan tutkimukseen, jolla pelastetaan henkiä, taataan hyvinvointia, autetaan ihmisiä ja maapalloa samalla, kun rahoitusta vähennetään. Ei voi julistaa, että meillä panostetaan osaamiseen, osaaminen on kunnia-asia, tarjoamme kaikille ja kaikkialla mahdollisuudet korkeaan koulutukseen, kun opetukseen ei anneta lisärahoitusta.
Korkeakoulujen perusrahoituksen pitäisi olla vakautta luova, mutta nykyisellä mallilla tutkimukseen keskittyminen on mahdotonta ja opetuksen kehittämiseen ei ole aikaa. Me korkeimman osaamisen ammattilaiset emme voi tarjota jatkuvasti vain lisää. Me olemme julkaisseet ja kouluttaneet kotisohviltamme kohta kahden vuoden ajan, olemme täyttäneet ja ylittäneet vaatimukset. Haluamme olla mukana kehittämässä Suomea, mutta tarvitsemme apua.
Keppi on tullut jo tutuksi, miltähän porkkana maistuisi?
Professori Maija S. Peltola
Tieteentekijöiden puheenjohtaja