Akateeminen kameleontti löysi rauhan

Reilu vuosi sitten tutkija Sanni Tiitinen oli ison päätöksen edessä: jatkaako vanhassa työpaikassa vai hypätäkö uuteen?

Määräaikainen työsuhteeni yliopistolla oli jälleen kerran päättymässä, ja pitkään oli näyttänyt siltä, että näköpiirissä häämöttää työttömyys.  Rahoitushakemusten lähettelyn lisäksi olin alkanut suhtautua yhä vakavammin mahdollisiin urapolkuihin yliopiston ulkopuolella – tehnyt silloin tällöin konsulttitöitä ja hakenut kiinnostavia työpaikkoja. Ja sitten, täysin yllättäen, minun pitikin valita.

Aika moni akateemisen työurani käännekohdista on ollut sattuman kauppaa. Olen tehnyt sellaista tutkimusta, jota kulloisellakin hetkellä on tarjoutunut tehtäväksi joko omissa tai muiden projekteissa. Se on tarkoittanut identifioitumista milloin vuorovaikutuksen tutkijaksi, milloin työelämän tutkijaksi, milloin organisaatioiden tutkijaksi ja niin edelleen. Olen luonut nahkaani yhä uudelleen kuin mikäkin akateeminen kameleontti.

Parhaimmillaan hyppääminen uusille tutkimusalueille ja uusiin tutkimusyhteisöihin on tuntunut uskomattomalta lahjalta. En olisi ikinä osannut suunnitella itselleni näin rikasta ja monipuolista polkua, kuin mitä olen saanut kulkea.

Toisaalta elämä akateemisena kameleonttina on väsyttänyt ja turhauttanut: Aina, kun olen perehtynyt jonkin teeman kirjallisuuteen, olenkin joutunut hyppäämään jo uuteen teemaan. Aina, kun saan otettua jonkin tutkimusaineiston haltuun, täytyykin aloittaa toisen parissa. Joka kerta, kun joku ajatus on puoliksi valmis, täytyykin siirtyä ajattelemaan jo ihan muuta.

Jatkuva valmius nahkan luomiseen

Sellaista määräaikaisissa pesteissä yliopistomaailmassa roikkuvan tieteentekijän arki usein on. Pahinta akateemisen kameleontin elämässä itselleni oli se, etten missään kohtaa uskaltanut luottaa, että tämä on se nahka, johon saan kiintyä ja rakentaa oman tieteentekijän identiteettini pidemmäksi aikaa kuin kulloisenkin työsopimuksen ajaksi. Pysähdys loputtomalle nahkan luomiselle tuli vasta, kun sain tilaisuuden valita.

Kun työelämässä on  mennyt vuosia niin, että on tarttunut jokaiseen tarjoutuvaan tilaisuuteen – koska pelkää muuten sulkevansa itseltään mahdollisesti jatkossa tärkeitä ovia –, melkein jo unohtaa, miten tehdään tietoisia valintoja. Mutta valittava oli: kahdesta kiinnostavasta tutkimussuunnasta, kahdesta hyvästä työpaikasta, kahdesta työsopimuksen muodosta.

Minä valitsin ammattikorkeakoulun ohi yliopiston. Vaakakupissa oli useita tekijöitä, joista yksi painava oli toistaiseksi voimassa oleva työsuhde neljän vuoden määräaikaisen pestin sijaan.

Työnantajan luottamus ja sitoutuminen antavat voimaa

Tieteentekijöiden jäsenkyselyssä sekä määräaikaisuus että palvelussuhteen jatkumisen epävarmuus löytyvät haitallista työstressiä aiheuttavien tekijöiden kolmen kärjestä (Puhakka 2020, s. 99). Tiedollisella tasolla olen itsekin aina tunnistanut kärsineeni määräaikaisten työsuhteiden luomasta epävarmuudesta. Silti vasta, kun olin päässyt siitä kurimuksesta pois, ymmärsin oikeasti myös tunnetasolla, miten merkittävästä asiasta on ollut kyse.

Olin ollut uudessa työssäni vasta viikkoja, kun koin, että jokin on nyt perustavanlaatuisesti toisin: tunsin uudenlaista rauhaa. Kasvatin uutta nahkaani nyt pidemmäksi ajaksi. Tunsin pursuavani ideoita ja luovuutta. Luin innokkaasti uuden työpaikkani strategisista painopisteistä ja suunnittelin, miten itse työntekijänä ottaisin oman paikkani niiden osana. Siis minä lukemassa strategisista painopisteistä innokkaana – tätä en olisi aiemmin voinut edes kuvitella! Työnantajan sitoutumisella ja luottamuksella työntekijäänsä on valtava voima.

Ammattikorkeakoulussa työskentelevänä tieteentekijänä minulla ei toki ole rajatonta akateemista vapautta. Luovuuteni kukkii sille rajatussa kukkapenkissä, ja se sopii minulle. En koskaan yliopistossa työskennellessänikään kokenut olevani vapaa. Siitä pitivät huolen määräaikaisten työsopimusten ja äärimmäisen epävarmojen rahoitusmahdollisuuksien luomat rajat.

Yliopistoilla opittavaa ammattikorkeakouluilta

Määräaikaisten työsuhteiden yltiöpäinen käyttö on ongelma, jota yliopistomaailmassa ratkotaan kummallisen hitaasti. Vaikka pitkäjänteisyyden merkitys periaatteessa ymmärrettäisiinkin, käytännössä työsopimukset kuitenkin usein tehdään silppuisten projektirahoitusten ehdoilla ihan kuin muuta mahdollisuutta ei olisi.

Jos yliopistot haluavat luoda tieteentekijöiden luovuudelle kestävämpiä ja hedelmällisempiä kasvualustoja, kannattaisi kurkata mallia ammattikorkeakoulujen pitkäjänteisemmästä henkilöstöpolitiikasta. Tai vaihtoehtoisesti varautua siihen, että yliopistoilla epävarmuudessa roikkuvat akateemiset kameleontit tekevät yhä enenevissä määrin omat johtopäätöksensä.

Sanni Tiitinen

Kirjoittaja on Tieteentekijöiden varapuheenjohtaja, joka työskentelee vanhempana tutkijana Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. Hän on akateemiselta taustaltaan sosiaalipsykologi ja identifioituu nykyään tyytyväisenä ohjausvuorovaikutuksen ja kuntoutuksen tutkijaksi. Vapaa-ajallaan hän muun muassa lenkkeilee koiriensa kanssa, joogaa ja harrastaa luovaa kirjoittamista.

Lähteet:

Antero Puhakka (2020) Niin pitkä on matka… Tieteentekijöiden liiton jäsenkysely 2019. Tieteentekijöiden liitto.

Katso myös:

Tieteentekijöiden Miksei vakituinen? -sivusto

Kuva Jonne Renvall