Yliopistokorvauksen koko perusajatus on päälaellaan. Sen lisäksi, että apurahatutkija antaa julkaisunsa ja tutkintonsa yliopiston nimiin ja tulokseen, joutuu hän vielä maksamaan siitä, toteaa Pauli Väisänen.
Viime vuosina pääasiassa säätiöiden apurahojen yhteydessä yliopistolle maksettavat yliopistokorvaukset ovat yleistyneet. Yleensä säätiö joko maksaa korvaukset suoraan yliopistolle tai yliopisto laskuttaa sen tutkijalta. Korvausten taustalla on hyvä ajatus siitä, että sen turvin yliopistot voisivat tarjota apurahatutkijoille yhtäläiset työskentelymahdollisuudet muiden yliopiston tutkijoiden kanssa. Acatiimin numerosta 7/2013 löytyy toiveikasta taustaa korvauksista ennen niiden yleistymistä.
Maksut eivät kuitenkaan ole merkittävästi edistäneet apurahatutkijoiden asemaa. Terveydenhuoltoa, äänioikeutta, tietokonetta, kulkuoikeuksia, sähköpostitunnuksia, yliopiston sähköpostilistoja, virkistystapahtumia, koulutuksia tai monia muitakaan työntekoa, yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia edistäviä asioita ei edelleenkään ole aina tasapuolisesti saatavilla.
Korvauksien yksi tavoite oli helpottaa tilannetta niissä paikoissa, joissa yliopisto tai tiedekunta perivät työhuonemaksuja. Tilanne on paikoin kääntynyt päälaelleen: yliopistokorvauksia eli käytännössä työhuonemaksuja on alettu vaatia myös paikoissa, joissa maksuja ei aiemmin peritty. Yliopistokorvauksen taakse on työhuoneen lisäksi tai sijasta saatettu myös lyödä jopa lyijykynät ja muut toimistotarvikkeet.
Käytännöt ovat kirjavat: maksua saatetaan periä yhdessä tiedekunnassa, mutta toisessa ei. Joissain paikoissa yliopistokorvaus peritään vain väitöstason apurahatutkijoilta, muttei ylemmiltä tutkijanuratasoilta.
Säätiöiden suoraan yliopistoille maksamat yliopistokorvaukset otetaan käytännössä aina yliopistolla vastaan, mutta useinkaan tämä ei ole näyttänyt parantaneen apurahatutkijan asemaa.
Tilanne kirpaisee pahiten niissä tapauksissa, joissa yliopistokorvaus (n. 7 prosenttia vuosituloista =~1600 euroa) peritään apurahatutkijalta itseltään, etenkin koska kaikkialla maksua ei peritä.
Asiaa voisi selkiyttää se, että korvaus maksettaisiin kaikissa säätiöissä suoraan yliopistoille, mutta se toisaalta pienentäisi apurahojen summia entisestään – ja piilottaisi ongelman.
Huomioitavaa on, että maksuja vaaditaan usein vain niiltä, joiden apurahoissa siitä on merkintä. Vastaavasti maksua taas ei usein vaadita, jos minkäänlaista mainintaa ei ole.
Tämä on sinänsä parempi kuin periä maksut heiltäkin, mutta vahvistaa kuvaa yliopistokorvauksesta apurahatutkijoiden ryöstökalastuksena, jolla yritetään saada heidät talouskurimuksen maksajiksi. Vaikka yliopistokorvaus on ollut merkittävä tulonsiirto yliopistoille, sen tavoitteet eivät näytä realisoituneen.
Jos asiaa pysähtyy miettimään, yliopistokorvauksen koko perusajatus on päälaellaan. Sen lisäksi, että apurahatutkija antaa julkaisunsa ja tutkintonsa yliopiston nimiin ja tulokseen, joutuu hän vielä maksamaan siitä.
Yksi ääriabsurdeimmista tilanteista on se, kun palkkasuhteessa ollut tutkija onnistuu saamaan ulkopuolista rahoitusta apurahan muodossa ja säästää yliopistolta palkkarahansa, joutuu hän maksajaksi ja luopumaan ansioistaan (apurahat ovat nettona usein palkkaa pienempiä), työterveydestään, äänioikeudestaan ja muista palkkasuhteen eduista.
Yliopistojen tulisi vihdoinkin hoitaa apurahatutkijoiden asema kuntoon ja lakata vaatimasta ja perimästä korvauksia siitä, että tutkijat saavat tehdä kilpaillulla ulkopuolisella rahoituksella tutkimusta, josta muuten maksettaisiin palkkaa sivukuluineen. Säätiöiden pitäisi vaatia vastinetta rahoilleen, jotka näyttävät menneen aivan muualle kuin apurahatutkijoiden aseman kehittämiseen.
Yksi syy sille, että apurahatutkijoiden asemaa ei ole vuosikymmentenkään saatossa saatu parannettua on, etteivät rakenteet kannusta siihen. Pitkään puhuttu säätiörahoituksen sisällyttäminen vahvemmin rahoitusmalliin olisi tärkeä edistysaskel. OKM voisi edistää asiaa esimerkiksi vaatimalla, että yliopistoille tutkintoja ja julkaisupisteitä tuottavia apurahatutkijoita kohdellaan aidon tasapuolisesti.
Kaikki apurahatutkijat eivät välttämättä edes tiedosta, miten paljon heidän tutkimustyönsä tuottaa yliopistolle. Apurahalla tehty nippuväitöskirja julkaisuineen tai pari väitelleen tekemää korkeatasoista vertaisarvioitua monografiaa voivat tuottaa yliopistolle yli 100 000 euron rahoituspotin.
Pauli Väisänen
Pauli Väisänen on 28-vuotias oululainen avaruusfyysikko, joka tekee väitöskirjaa kosmisten säteiden modulaatiosta ja pitkäaikaisesta vaihtelusta. Hän toimii Tieteentekijöiden hallituksessa ja nuorten tutkijoiden työryhmässä. Vapaa-aikanaan hän viihtyy tiedepolitiikan, tietokoneiden, historiallisen miekkailun ja puutarhan parissa.