Yliopistojen määräaikaisuuksien epäonnistuneet ratkaisuyritykset

Yliopistojen päätehtäviä ovat vapaa tutkimus ja siihen perustuva ylin opetus. Yliopistot haluavat kuitenkin hoidattaa näitä tehtäviään määräaikaisten työsuhteiden avulla. Sivistystyönantajien tietojen mukaan yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöstä on määräaikaisia peräti noin 70 prosenttia. Jotain mätää määräaikaisuuksien käytössä näyttää siis edelleen olevan.

Sinänsähän tilanteen pitäisi olla hallinnassa. Työsopimuslain uudistamisen yhteydessä määräaikaisdirektiivin (1999/70/EY) vaatimukset määräaikaisen työn laadun parantamisesta sekä väärinkäytöksiä ehkäisevistä toimenpiteistä sisällytettiin lainsäädäntöön. Mutta sitten alkoikin kikkailu.

Yliopistojen määräaikaisuusongelma näytti valtion yleisen henkilöstöpolitiikan kannalta häpeälliseltä. Tähän puututtiin luovin ratkaisuin — muuttamalla tilastointiperusteita. Vuonna 2004 otettiin käyttöön uusia luokitteluja varsinaiset määräaikaiset sekä yliopisto- ja korkeakouluopiskelijat. Näin ”varsinaisten määräaikaisten” osuutta saatiin pienennettyä merkittävästi. Luokittelun hienous oli siinä, että jos yliopiston määräaikaisella oli jatko-opiskeluoikeus samassa yliopistossa, hänet määriteltiin aina yliopisto- ja korkeakouluopiskelijaksi, riippumatta siitä tekikö hän väitöskirjaa. Ja tällä statuksella oikeutettiin määräaikaisuus.

Suomalainen yhteiskunta oli siten haluton toimimaan. Sitten painetta alkoi tulla Euroopan unionin tasolta. Euroopan komissio antoi 2005 suosituksen Eurooppalaisten tutkijoiden peruskirjasta, jossa todetaan mm. ”Työnantajien ja/tai rahoittajien olisi varmistettava, että tutkijoiden työtä eivät hankaloita epävakaat työsopimukset, sekä sitouduttava sen vuoksi parhaansa mukaan parantamaan tutkijoiden työolojen vakautta ja soveltamaan ja noudattamaan määräaikaisista työsuhteista annettua EU-direktiivia.”

Yliopistojen näyttäytyessä valtion henkilöstöpolitiikan häpeätahrana määräaikaisuuksiensa vuoksi, myös paineet tilanteen ratkaisemiseksi alkoivat voimistua. Valtiollisten yliopistojen viimeisinä aikoina määräaikaisuusongelmaa yritettiin ratkaista virka- ja työehtosopimusmääräyksin, joilla velvoitettiin myös yliopistot tarkastelemaan yhdessä luottamusmiesten kanssa määräaikaisuuksien perusteita. Yliopistotasoisessa tarkastelussa päästiin kiinni laittomuuksiin, ja myös opettajia ja tutkijoita vakinaistettiin. Näin yliopistoihin oli luotu menettelytapoja, joilla ongelmaan voitiin puuttua.

Asia ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia. Yliopistouudistuksessa korostettiin yliopistojen mahdollisuutta henkilöstöpolitiikkansa parantamiseen, jonka loogisena seurauksena oli härski yritys pyrkiä lainsäädännöllisesti oikeuttamaan määräaikaisten käyttö yliopistoissa. Tämä näkyy Hallituksen esityksessä (7/2009), jossa yliopistoissa työskentelevien määräaikaisuuden perusteluna voisi olla ”alan vakiintunut käytäntö”. Saman hallituksen esityksen mukaan uudistus ”antaisi yliopistoille nykyistä paremmat edellytykset kannustavan ja palkitsevan henkilöstöpolitiikan harjoittamiseen”. Lakia valmistelleiden ministeriön virkamiesten mielestä hyvä henkilöstöpolitiikka koski siten vain vakinaisia, kun yliopistojen harjoittama laiton käytäntö määräaikaisuuksien suhteen haluttiin mahdollistaa. Eduskunnan käsittelyssä sivistysvaliokunta totesi kuitenkin, ettei alan vakiintunut käytäntö täytä työsopimuslain perusteita määräaikaisuudelle. Tieteentekijöiden liitto vaikutti vahvasti, että valiokuntakäsittelyn aikana yliopistolakiesitystä saatiin muutettua tältä osin.

Saatuaan itselleen työehtosopimusten neuvotteluoikeudet hyvällä henkilöstöpolitiikalla kilpailevat yliopistot eivät olekaan enää halunneet määräaikaistarkasteluja työehtosopimuksiin hyväksyä. Työnantajan asennetta ja haluttomuutta lähteä todellisuudessa ratkaisemaan määräaikaisuusongelmaa kuvaa hyvin Työtuomioistuimen käsittely (2017:103), jossa yliopistojen nykyisen neuvotteluorganisaation edustajat pyrkivät kiistämään Työtuomioistuimen toimivallan asiassa. Neuvottelijat väittivät, etteivät olleet havainneet mm. Acatiimi-lehdessä ollutta laajaa kirjoittelua, jossa oli todettu määräaikaisuuksista voitavan käydä paikallisneuvotteluja. Tuomioistuinhan ei pitänyt työnantajan neuvottelijoiden tuomioistuimessa kertomaa uskottavana. Tämä kuvastaa kuitenkin ennen kaikkea sitä asennetta, joka työnantajan edustajilla määräaikaisuuksiin on.

Sama asenneongelma näkyy myös niissä vähäisissä toimenpiteissä, joita määräaikaisuusongelman ratkaisemiseksi on tehty. Luottamusmiehillä on nykyisin ainoastaan oikeus saada tietoja uusista määräaikaisuuksista, mutta yliopistoilla ei ole velvollisuutta käydä aiemman kaltaisia määräaikaisten vakinaistamiskeskusteluja. Haluttomuutta osoittaa myös se, että sen sijaan että ongelmaa olisi yritetty ratkaista, se on haudattu määräaikaisia koskevaan työryhmään, jonka tarkoituksena oli toki: ”Työryhmä edistää määräaikaisten työsuhteiden vähentämistä seurannalla, tiedotuksella ja yhteisin koulutuksin.” Kovin laihaksi tulokset ovat kuitenkin jääneet. Ainoa konkreettinen ratkaisuesitys on ollut se, että yhteistyössä järjestöt julkaisivat oppaan määräaikaista työsuhteista (2013).

Peräti kymmenellä suomalaisella yliopistolla on HR Excellence in Research -tunnustus, jonka yhtenä edellytyksenä on tutkijan peruskirjan noudattaminen yliopiston toiminnoissa. Yliopistot ovat sitoutuneet siihen, että tutkijoiden töitä eivät hankaloita epävakaat työsopimukset. Tieteentekijöiden liiton jäsenkyselyjen perusteella tutkijoiden peruskirjaan sitoutumisella ei näytä juurikaan olleen merkitystä. Edellisen sivun kuviossa esitetään väitelleiden yliopistoissa työskentelevien määräaikaisten palvelussuhteiden osuudet vuodesta 1998 lähtien ja huomataan, että yliopistojen perustehtäviä hoidetaan edelleen määräaikaisina. Väitelleistä tutkijoista edelleen 79 prosenttia työskentelee määräaikaisesti. Opettajien osalta vakinaistamisia on kuitenkin tapahtunut.

Tutkijoiden peruskirjassa korostettiin myös tutkijoiden työolojen vakautta. Tämä vakauden puute käy ilmi alla olevasta taulukosta, jossa tarkastellaan väitöskirjaa yliopistojen tutkimus- tai opetustehtävissä tekevien nykyisten työsopimuksen pituutta. Harvemmalla kuin joka neljännellä (23 %) nykyisen työsopimuksen pituus on yli kolme vuotta. Eikä osuus ole vuosien saatossa juurikaan muuttunut. Tieto osoittaa selvästi sen, kuinka yliopistot eivät pidä nuorempia tutkijoita peruskirjan mukaisina ammattilaisina, joiden työoloihin ne kiinnittäisivät huomiota.

Yliopistoilla on siten vielä pitkä matka edessään, jotta ne olisivat vuonna 2030 Suomen parhaita työpaikkoja. Kun HR Excellence in Research -tunnustukseen sitoutuminenkaan ei ole tuonut tilastotarkastelussa havaittavia muutoksia mukanaan, herää väistämättä kysymys siitä, että uskooko yliopistotyönantajan tahtotilaan enää kukaan.

 

Antero Puhakka

Yliopistonlehtori, pääluottamusmies

Juttu on ilmestynyt Acatiimin numerossa 1/2020

 

 

 

 

Taulukko 1. Nykyisen työsopimuksen pituuksien jakautuminen väitöskirjaa opetus- tai tutkimustehtävissä tekevillä vuosien välillä, %
KORKEINTAAN 12 KK 13-24 KK 25-36 KK YLI 37 KK
1998 55 8 17 21
2001 53 13 14 21
2004 54 13 14 19
2007 51 16 12 21
2010 52 19 11 19
2013 44 18 13 26
2016 36 23 16 25
2019 35 23 19 23