Muistan yhä ensimmäisen kohtaamiseni oikean tutkijankammion kanssa. Isohko huone vanhassa kivirakennuksessa uhkui painovoimaa uhmaavia paperipinoja, ja kahdella seinällä oli kattoon saakka ulottuva kirjahylly. Hyllyjen edustat täyttyivät kirjapinoista, joille hyllytila ei ollut riittänyt. Tutkija itse löytyi pinojen keskelle raivatun tilan keskeltä, työhönsä syvästi uppoutuneena. Ovi oli useimmiten suljettuna, huoneen rauha siten sinetöity. Oli ilmiselvää, että tutkija asutti tilaa syvän intohimon ajamana, sauhusi tutkimusta kenenkään häiritsemättä.
Vaikka edellä kuvailtu tutkijankammio onkin ehkä jonkinasteinen muinaisreliikki nykypäivän digitalisoituneessa toimintaympäristössä, on mielestäni hyvä pohtia tekijöitä, jotka helpottavat tutkijan ajatustyötä. Ainakin itselleni se on hiljaisuus, ja ympärilleni tarkasti asetellut ja sisällön mukaan lajitellut kirjat, artikkelit ja visuaaliset materiaalit, joita nostan käsittelyyn työn vaatimassa järjestyksessä. Salaisuuden jakaakseni: olen oikeastaan aina unelmoinut omasta tutkijankammiosta!
Meitä kahistelee, yskähtelee ja jutustelee samassa tilassa enimmillään 16 henkilöä.
Nyt olen kuitenkin löytänyt itseni yliopiston tilajärjestelyjen myötä muiden nuorten tutkijoiden kanssa jaetusta toimistosta, tuosta tehokkuusdebattien ikikohteesta, jossa vastamelukuulokkeiden tuella olisi tarkoitus löytää tutkimusta edistävä mielentila. Samassa tilassa on neljä vajaamittaisten seinien jakamaa neljän hengen huonetta, eli meitä kahistelee, yskähtelee ja jutustelee samassa tilassa enimmillään 16 henkilöä. Kun osa on tutkijantaipaleellaan vielä vaiheessa, johon kuuluu myös (etä)luentoja ja monenlaista muuta kommunikoivaa yhteistyötä, on meille hiljaisuutta arvostaville vähänlaisesti tyydyttäviä vaihtoehtoja tarjolla. Omaan nurkkaan ei myöskään saa miten tahansa asettua. Sisustusarkkitehti on todennut meidän avokonttorimme tapauksessa, ettei seinille saa kiinnittää mitään materiaalia. Ambianssi kun kuulemma saattaa häiriintyä.
En silti halua valittaa. Tila, jossa työskentelen, on monelta osin viihtyisä ja kollegat ovat mukavia. Meillä on mahdollisuus tarvittaessa varata neuvotteluhuoneita rajatuksi ajaksi, ja monet kollegat niitä käyttävätkin keskusteluihin ja palavereihin, mikä vähentää jaetun toimiston hälyä. Ymmärrän tietysti, että niin kauan kuin en ole yliopiston palkkalistoilla, voin olla kiitollinen siitä, että minulle on ylipäätään nimetty oma paikka. Tiedän myös sellaisia laitoksia, joissa avokonttorin paikat jaetaan aamuisin saapumisjärjestyksessä. Se tarkoittaa sitä, että kaikki omat tavarat pitää asetella työjärjestykseen päivän alussa ja kerätä kaappiin illalla – rakenna siinä sitten tutkimusta tukevaa flow-tilaa.
Onko aika ainoa avain vapauteen keittiönpöydän, kirjaston ja avokonttorin muodostamasta bermudankolmiosta?
Moni nuori tutkija on tilanteessa, jossa vaihtoehdot työskentely-ympäristön suhteen ovat rajalliset. Kotona työskentely tarkoittaa usein keittiönpöydän kulmaa (missä tämäkin blogiteksti parhaillaan syntyy), mahdollisen jälkikasvun hyöriessä ympärillä. Toki voi aina mennä kirjastoon, mutta sekin edellyttää tutkimusmateriaalin raahaamista edestakaisin, ja – valitettavasti – monenlaisten aistiärsykkeiden sietämistä.
Ymmärrän tietysti, että yliopisto kohdistaa tärkeimmät resurssit, kuten yksityishuoneet palkkalistoilla oleville tutkijoille ja professoreille ennemmin kuin (nuorille /apuraha)tutkijoille, mutta mikä neuvoksi? Onko aika ainoa avain vapauteen keittiönpöydän, kirjaston ja avokonttorin muodostamasta bermudankolmiosta? Avautuuko meille nuorille tutkijoille pääsy omaan tutkijankammioon vasta kun olemme kannuksemme takapuolilihaksillamme ansainneet? Onko jossain ovi, jonka saranat notkistuvat sopivasti asetelluista sanoista, kuten Ali Baban tapauksessa aikanaan? Tätä voi nuori tutkija vain ihmetellä.
Greta Andersson, väitöskirjatutkija, Hanken
FfSH, hallituksen jäsen
Tieteentekijät, Nutu-työryhmä
Greta Andersson tekee Hankenilla väitöskirjatutkimusta ihmisoikeuksien, yritysvastuun ja kehityspolitiikan leikkauspisteessä. Erityisfokuksena hänellä on globaalin etelän vaateteollisuuden työntekijöiden toimijuus. Vapaa-aikanaan hän upottaa sormet multaan tai tekee rakennus- nikkarointi- tai käsityövisioistaan totta.