Suomi ponnistaa yliopistojen rahoituksen vertailussa pohjalta

European University Association (EUA) julkaisi tuoreeltaan eurooppalaisia yliopistojen julkista rahoitusta koskevan raporttinsa toisen osan. Raportti kattaa vuodet 2008–2019 sekä tarkistelee myös vuosia 2019 ja 2020 uusimpien muutosten osalta. Raportista voi siis seurata miten kaikki 32 eurooppalaista yliopistojärjestelmää kehittyvät. Taustalla on varmasti myös EU:n Bolognan prosessin idea yhtenäisemmästä ”korkeakoulutuksen markkinoista” EU:n sisällä.

Raportti myös mahdollistaa arvion suomalaisesta yliopistokentästä suhteessa lähimpiin verrokkeihinsa maakohtaisten raporttien kautta. Maakohtaisissa tiedoissa annetaan tiivistelmä sekä graafit rahoituksen kehittymisestä, sekä suhde yliopistojen pääpiirteinen ”väestöjakauma” opiskelijoiden, akateemisen henkilöstön sekä hallinnollisen henkilöstön (non-academic staff) välillä.

Rahoituksen trendit lienevät monelle tieteentekijälle jo tuttuja. Niissä näkyvät selvästi vuodesta 2011 alkaneet koulutusleikkaukset, joihin saatiin muutos vasta vuonna 2019. Marinin hallitus on siis raportin valossa tosiaan satsannut rahoitukseen, mutta raporttikin huomioi, että samaan aikaan opiskelijoiden määrä on kasvanut (4.3% vuodesta 2010) siinä missä akateemisen henkilöstön määrä on laskenut. Opiskelijoiden määrän lisääminen lisäämättä rahoitusta on de facto leikkaus yliopistojen talouteen.

Raportissa todetaan, että yliopistoiden resurssit saavuttaa niiltä odotettu korkeakoulutusaste (50%) on nykyisellään kyseenalainen. Toisin sanoen nykyinen hallitus toki panostaa yliopistoihin, mutta opiskelijamäärän kasvattaminen ei ole ollut suhteessa vastuiden kasvuun, eikä etenkään suhteessa aiempiin leikkauksiin.

Opiskelijoiden määrän lisääminen lisäämättä rahoitusta on leikkaus yliopistojen talouteen.

Voidaan olettaa, että yliopistouudistuksen mukanaan tuomien lisävelvoitteiden (kiinteistövuokrat, työnantajakulut), rahoitusleikkausten ja yliopistoindeksin jäädyttämisten jälkeen yliopistojen kokonaisrahoituksen on arvioitu laskeneen vuoden 2008 tasolle ja perusrahoituksen jopa vuoden 2002 tasolle (Seuri & Vartiainen 2018).

Rahoitus ei toki korjaa kaikkia suomalaisten yliopistojen ongelmia, mutta kun poliitikkojen puheita katsoo (esim. Björn ym. 2017), on pakko miettiä, että onko raportin esiin nostama tilannekuva aidosti tiedossa laajemmin, vai onko vallalla käsitys, että kyllä suomalaiseen koulutukseen panostetaan? Kuten professorit Visa Heinonen, Jukka Kekkonen, Heikki Patomäki ja Thomas Wallgren toteavat, “Lähes kaikki poliittiset puolueet näyttävät kannattavan satsauksia tutkimukseen ja koulutukseen.”

Rahoituksen suhteen ero verrokkimaihin Norjaan, Tanskaan ja Ruotsiin on mykistävä. Näissä rahoitusta on kasvatettu miltei säännönmukaisesti. Suomesta muihin pohjoismaihin rahoituksen tai työpaikan vuoksi “loikkaavat” tutkijat on huomioitu mediassakin. Perusteissa lähdölle on nostettu myös esiin suomalaisen yliopistokentän lyhytaikaisen työsuhteet, jota käsiteltiin esimerkiksi Acatiimin numerossa 4/2020.

Rahoituksen suhteen ero verrokkimaihin Norjaan, Tanskaan ja Ruotsiin on mykistävä

Maakohtaiseen raporttiin vielä palatakseni, Suomessa myös hallintohenkilöstöä on vähennetty runsaasti (-11%). Tässäkin Suomi eroaa verrokeistaan (Tanska +16%, Norja +22%, Ruotsi +14%). Myös etenkin Anglomaissa on nähty hallintohenkilöstön merkittävää suhteellista kasvua yliopistojen velvollisuuksien ja tehtävien muuttuessa (Collini 2018).

Suomen päinvastaisen kehityksen tekee huolestuttavaksi se, että yhä suurempi osa hallinnollisesta työstä voidaan joutua kaatamaan erityisesti opettavan henkilökunnan päälle. Etenkin uusien tietojärjestelmien, kuten SISUn, käyttöönotto on lisännyt työmäärää, jonka jako opetus- ja tutkimushenkilöstön ja hallintohenkilöstön välillä on yhä kesken.

Kaiken edellisen voinee vetää yhteen tiiviisti niin, että pitkän leikkausten aikakauden jälkeen suomalaista yliopistokenttää olisi aidosti syytä arvostaa, niin aineettomasti kuin aineellisestikin, jotta se voi selvitä sille asetetuista velvoitteista ja odotuksista sekä säilyttää houkuttelevuutensa työnantajana. Suunta on nyt oikea, mutta vielä riittämätön. Hallituspuolueiden ”koulutuksen kunnianpalautus” on vasta aluillaan. Toivottavasti se ei jää vain poliittisen retoriikan tasolle.

Mikko Poutanen

YTT Mikko  Poutanen on tutkijatohtori Koneen Säätiön tutkimusprojektissa sekä Suomen Akatemian rahoittamassa korkeakoulutuspolitiikkaa ja korkeakoulutuksen poliittista taloutta käsittelevässä tutkimushankkeessa Tampereen yliopistossa. Vuosina 2006–2012 Poutanen työskenteli Nokia Oyj:ssä ennen palaamistaan akatemiaan. Poutanen on toiminut Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana tammikuusta 2019.

 

 

Viitteet:

Björn, I., Saarti, Jarno & Pöllänen, Pirjo. 2017. ”’Päätettiin turvata yliopistojen rahoituksen pitkäjänteisyys’: Opetusministereiden poliittinen puhe ja yliopistolaitoksen uudistamisen retoriikka.” Yhteiskuntapolitiikka 82(1): 76-85.

Collini, Stefan. 2018. Speaking of Universities. London: Verso.

Seuri, Allan & Vartiainen, Hannu. 2018. Yliopistojen rahoitus, kannustimet ja rakennekehitys. Kansantaloudellinen aikakauskirja 1/2018: 100–131.