Tieteentekijöiden uudet linjaukset hyviin apurahakäytänteisiin yliopistoissa (julkaistu 11.3.2024) sisältävät monia tervetulleita ehdotuksia apurahatutkijoiden aseman parantamiseksi. Linjaukset on kuitenkin muotoiltu etupäässä nuorempien tutkijoiden näkökulmasta. Olemme tutkijoina ohittaneet postdoc-uravaiheen ja toimineet tohtoriksi valmistuttuamme Helsingin yliopistossa niin määräaikaisissa työsuhteissa ja apurahatutkijoina kuin säätiörahoituksen saaneiden hankkeiden johtajina. Tästä positiosta käsin haluamme tuoda esiin muutamia lisähuomioita linjauksissa nostettuihin teemoihin.
Vanhempina tutkijoina törmäämme toistuvasti oletukseen, että tässä uravaiheessa tutkija on jo jatkuvaluonteisessa työsuhteessa. Tästä viestivät sekä yliopiston sisäiset käytännöt että rahoittajien linjaukset eri tutkijanuravaiheisiin kiinnittyvien rahoitusmuotojen rahoituskriteereistä. Oletus vanhemman tutkijan pysyvästä työsuhteesta vastaa kuitenkin huonosti todellisuutta. Tämä näkyy erityisesti humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla, joissa yhä useammin myös vanhemmat tutkijat ovat epävarmassa ja muuttuvassa työtilanteessa, vuorotellen määräaikaisten työsuhteiden ja apurahajaksojen (ja jopa työttömyysjaksojen) välillä.
Samalla kun tutkijan uramalleissa uran kolmas porras näyttäytyy asiantuntemuksen laajentamisen ja oman tutkimusryhmän rakentamisen vaiheena, olemme me useiden muiden vanhempien tutkijoiden tapaan törmänneet yhä kapeneviin rahoitusmahdollisuuksiin. Esimerkiksi Suomen Akatemian rahoituksien hakeminen on vanhemmalle tutkijalle mahdotonta, sillä akatemiatutkijan rahoitusta ei voi enää hakea, kun tohtorintutkinnosta on kulunut yli 7 vuotta. Hankerahoituksiakaan ei yleensä voi hakea, jos työsuhdetta yliopistoon ei ole tai se ei ole kestoltaan tarpeeksi pitkä. Sama vaatimus työsuhteesta koskee myös useita kansainvälisiä hankerahoituksia.
Monelle vanhemmalle tutkijalle säätiörahoitus onkin tarjonnut mahdollisuuden tutkimusryhmän käynnistämiseen. Omien kokemustemme perusteella säätiörahoituksen hallinnointi voi kuitenkin olla huomattavan hankalaa, jos hankkeen johtaja ei ole työsuhteessa yliopistoon. Apurahatutkijoilla ei ole pääsyä kaikkiin sähköisiin järjestelmiin, joita tarvittaisiin hankkeen varojen hallinnoimiseksi, esimerkiksi matkajärjestelyiden tekemiseen tai palkkioiden maksamiseen. Apurahalla tai pätkätyösuhteessa työskentelevän hankejohtajan voi myös olla vaikea hoitaa hankkeen tutkijoiden työhuone- ja työvälineasioita. Epämääräisten ohjeiden ja käytäntöjen viidakossa hankkeen johtaja pahimmillaan jää välikäteen, jossa hänen vastuullaan on mahdollistaa projektin toteuttaminen suunnitelman mukaisesti, mutta ei valtaa vaatia yliopistolta tarvittavia tiloja ja välineitä, vaikka hankerahoitukseen sisältyisikin yliopiston ohjeiden mukainen yleiskustannusosuus.
Tieteentekijöiden julkaisemissa linjauksissa on tärkeitä huomioita mahdollisuudesta kartuttaa opetuskokemusta ja asiantuntemusta. Kolmannella uraportaalla odotukset monipuolisesta kokemuksesta ja asiantuntemuksesta kasvavat edelleen ja huomio kiinnittyy erityisesti johtamiskokemukseen, kansainväliseen verkostoitumiseen ja ohjauskokemukseen. Johtamiskokemuksen kartuttamiseen otollisia paikkoja olisivat erilaiset yliopiston sisäiset tehtävät, kuten tutkinto-ohjelmien johtoryhmien jäsenyys. Nämä eivät tyypillisesti ole apurahatutkijan saavutettavissa. Kansainvälisiin rahoituksiin liittyvien rajoitusten lisäksi apurahalla tai lyhyessä määräaikaisessa työsuhteessa olevan tutkijan voi olla vaikea myös kartuttaa ohjauskokemusta, sillä jatko-opinto-oikeuden hakeminen edellyttää, että hakijalla on vähintään yksi pitkäkestoisessa työsuhteessa yliopistoon oleva ohjaaja. Tällöin meidän sopiva asiantuntemuksemme ja sitoutumisemme uuteen ohjaussuhteeseen ei riitä, vaan ratkaisevaksi muodostuu se, löydämmekö työsuhdekriteerin täyttävän henkilön, joka pystyy ottamaan itselleen uuden ohjattavan.
Yhdenvertaiset ja läpinäkyvät käytännöt yliopistossa ovat tärkeitä myös kokemuksellisesta näkökulmasta. Monet apurahatutkijat varmasti tunnistavat huolen yliopistoyhteisön ulkopuolelle tippumisesta, joka epävarmassa asemassa työskentelyyn liittyy. Tätä huolta loiventaisivat ainakin selkeät ja erilaisten rahoitusmuotojen suhteen joustavat käytännöt yliopiston puolelta. Ennen kaikkea tärkeintä olisi se, että apurahatutkijat katsottaisiin yliopistoyhteisön jäseniksi muutenkin kuin juhlapuheissa ja vuosittaisissa muistutuksissa kirjata tutkimustuotokset yliopiston järjestelmiin.
Elina Seye ja Reetta Mietola
Filosofian tohtori, dosentti Elina Seye työskentelee tutkijana Koneen säätiön rahoittamassa Musiikkiperinnön moninaisuus Suomessa -hankkeessa ja johtaa niin ikään Koneen säätiön rahoittamaa, tiedettä ja taidetta yhdistävää World Wide Women -hanketta.
Kasvatustieteen tohtori, dosentti Reetta Mietola työskentelee yliopistotutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa RESET-tutkimusympäristössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja johtaa Koneen säätiön rahoittamaa Vammaisaktivismia tekemässä -tutkimushanketta.
Kuvat: Reetta Mietola, Veikko Somerpuro