Mitä kaikkea akateeminen ystävyys on ja millainen supervoima se voi olla? Ystävänpäivän kynnyksellä Tieteentekijöiden varapuheenjohtaja Paula Silvén pohtii akateemista ystävyyttä.
Tuijotan tietokoneenruutua ja epätoivo jyskyttää takaraivossani: ”Ei hitsi, ei minun ole mitenkään mahdollista saada tätä artikkelia eteenpäin kanssakirjoittajille kommentoitavaksi sovitussa aikataulussa”. Hävettää, harmittaa ja kurkkua kuristaa. Lähetän kirjoittajaporukalle sähköpostin, jossa kerron tilanteesta ja pyydän anteeksi aikataulujen venymistä. Saan pian vastauksia, jotka saavat stressaantuneen väitöskirjatutkijan herkistymään:
”Ota iisisti Paula, ei ole hätää, hyvä tästä tulee!”
”Ei haittaa, kyllä me keretään sitä myöhemminkin vielä kommentoida. Muista pitää taukoja ja levätä!”
”No worries! Tällaista tämä akateeminen työ on. Ihan normaalia, että joskus aikataulut venyy.”
Sydämen syke on tasaantunut viestejä lukiessa ja stressikäyrä kääntymässä laskuun. Jälleen kerran mietin, miten onnekas olen saadessani tehdä töitä näin mahtavien kollegoiden kanssa.
Akateemista maailmaa kuvataan monesti nopeatempoiseksi, kilpailulliseksi ja armottomaksi. Pahimmillaan se onkin sitä. Välillä stressin ja noin tuhat erilaista deadlinea niskassa keskellä saattaa tuntua, että ”ei olisi aikaa yhteisöllisyyden vaalimiselle” ja olisi tehokkaampaa pakertaa yksin kotona pyjamassa. Tämän ajatusvääristymän olen hylännyt kerta toisensa jälkeen paikkansapitämättömänä. Omien kokemusteni perusteella ne hetket, joina kokee painetta olla osallistumatta yhteisölliseen toimintaan kiireen takia ovat juuri niitä, jolloin akateemista ystävyyttä, kollegiaalisuutta, tarvitsee eniten.
Se voima, jolla parhaiten taistellaan akateemisia epäkohtia vastaan, on kaikessa yksinkertaisuudessaan kollegiaalisuus tai paremminkin akateeminen ystävyys. Akateeminen ystävyys on vapaata tiedon vaihtoa kollegan kanssa ja keskustelun avulla uusien näkökulmien löytämistä. Akateeminen ystävyys on artikkelien kommentointia ja uusien lähteiden vinkkaamista. Akateeminen ystävyys on ilahtumista kollegan apurahamenestyksestä silloinkin, kun on itse saanut hylsyn. Akateeminen ystävyys on kollegan esille nostamista, tukemista ja hänestä hyvän puhumista selän takana. Akateemisen ystävyyden avulla pystymme muodostamaan turvasatamia, joissa voimme luopua kilpailusta, olla haavoittuvaisia ja hidastaa tahtia.
Ajattelisin, että tässä systeemissä, jossa tutkijoiden saavutuksia vertaillaan keskenään ja jossa meitä kannustetaan tavoittelemaan ”huippututkijuutta”, voisimme määritellä uudelleen ja ottaa haltuumme tämän puheen. Ehdotan, että jatkossa huippututkijaksi kutsutaan sellaista henkilöä, joka osallistuu yhteisölliseen toimintaan, kantaa kortensa kekoon luottamustoimissa, puolustaa akateemista vapautta sekä auttaa kollegojaan ja opiskelijoita pyyteettömästi.
Ehdotan myös, että uudelleen brändätään termi huippuyliopisto/korkeakoulu siten, että tämän tittelin ansaitsee sellainen organisaatio, joka mahdollistaa turvalliset ja vakaat työskentelyolosuhteet, jossa huolehditaan työhyvinvoinnista muutenkin kuin paperilla sekä kaikkein tärkeintä: annetaan tutkijoille ja opettajille aikaa toteuttaa ydintehtäviään ilman turhia tulospaineita.
Ystävänpäivän lähestyessä haluan omistaa tämän blogin kaikille ihanille akateemisille ystävilleni, olette minulle todella tärkeitä! Haluan omistaa tämän kirjoituksen ystävälleni Nelli Piattoevalle, jonka akateemista ystävyyttä käsittelevästä Professoriliiton blogikirjoituksesta sain inspiraation tähän kirjoitukseen, ja jonka kanssa olemme lukemattomat kerrat parantaneet maailmaa kahvihuoneessa. Lisäksi haluan omistaa tämän kirjoituksen väitöskirjaohjaajilleni Jaakko Kaukolle ja Katri Eevalle, jotka empaattisilla otteillaan ovat luoneet turvallisen tilan ottaa ensiaskelia tutkijana. Minulla on ollut vapaus oppia ja erehtyä tietäen, että olette aina tukenani. Tästä olen teille ikuisesti kiitollinen.
Paula Silvén on Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja. Hän työskentelee korkeakoulupolitiikan väitöskirjatutkijana Tampereen yliopiston Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa.
Kuva: Karri Harju