Digiloikka ja uusi normaali ovat toistuneet median kuvauksissa koronakevään ja -kesän työelämästä. Nämä iskusanan kaltaisesti toimivat termit ovat välillä vaikuttaneet kuvaavan huonosti kokemusta etätyöskentelyn arjesta, huomauttaa Virve Peteri.
Kun on istunut tunteja keittiönpöydän ääressä, läppärin ja hellan välissä, päivän yhdessä monista Teams-kokouksista, ei digiloikka tai uusi normaali vaikuta loikalta tai oikeastaan edes kovin uudelta.
Digiloikka on tuntunut välillä uuvuttavalta kurottelulta, jossa pinnistelee saavuttaakseen yhteisymmärryksen kollegoiden tai opiskelijoiden kanssa. Uusi normaali vaikuttaa välillä hyvin vanhalta normaalilta, jossa oma huone ja rauha ajatella ovat monille saavuttamattomia etuoikeuksia.
Koronakevään myötä julkisuudessa on uumoiltu, että yhdessä otettu digiloikka on valmistanut työntekijät uuteen normaaliin, joka voi tarkoittaa kustannustehokkaampia, vapaampia ja innovatiivisempia työn järjestämisen tapoja.
Merja Kinnusen ja Kirsti Lempiäisen kanssa yhdessä toteuttamassamme tutkimuksessa olemme havainneet, että kun puheessa yhdistyvät kustannuksista säästäminen, vapaus ja innovatiivisuus, verhotusti usein puhutaankin työtilojen karsimisesta.
Vapaus ja innovatiivisuus tarkoittavat tällöin omista huoneista ja työpisteistä luopumista tai pakkoa työskennellä kotona, mikäli työ vaatii hiljaisuutta ja keskittymistä. Innovatiivisuutta yritetään kirvoittaa asettamalla työntekijät työpaikalla tiloihin, joissa he ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa. Avoimilla tiloilla pyritään synnyttämään vuorovaikutusta nimenomaan vieraampien kollegojen ja yhteistyötahojen kanssa.
Koronan avulla on toisaalta nyt helppo perustella, miksi avoimet työtilat ovat uusi riskitekijä ja esitellä etätyö vääjäämättömänä vaihtoehtona. Tutkimukset etätyöskentelystä, jo ennen vuoden 2020 koronakevättä, piirtävät kuvaa monisyisestä ilmiöstä.
Parhaimmillaan vapaavalintainen etätyöskentely mahdollistaa itsenäisen ja joustavan työn organisoinnin. Se voi lisätä työhön sitoutumista.
Toisaalta etätyöskentely voi heikentää luottamusta organisaatioiden eri toimijoiden välillä. Tutkimusten mukaan se voi haurastuttaa kokemusta siitä, että on osa työyhteisöä, jolla on yhteisesti sovitut ja tunnistetut päämäärät. Etätyöskentely voi myös vaikeuttaa relevantin tiedon leviämistä sosiaalisissa verkostoissa, lisätä tunnetta sosiaalisesta eristäytyneisyydestä ja lisätä työperäistä stressiä.
Sosiaalisen vuorovaikutuksen ja innovaatioiden suhteesta on tehty runsaasti tutkimusta 2000-luvulla. Kompleksista ajattelua tukeva ja todennäköisemmin innovaatioita tuottava sosiaalisuus edellyttää luottamusta toisia organisaation toimijoita kohtaan sekä tiiviitä sosiaalisia verkostoja, joissa toimijoilla on pitkä kokemus yhteistyöstä toistensa kanssa.
Väljemmät sosiaaliset verkostot ja ohuempi sosiaalisuus voivat tuottaa yksinkertaisia ja vähemmän uudistavia innovaatioita. Uuden informaation hyödyntäminen vaikuttaa kuitenkin edellyttävän luottamukseen perustuvia tiiviitä sosiaalisia verkostoja, joissa informaatiota osataan tulkita ja hyödyntää.
Työyhteisö on myös tulkintayhteisö. Tulkintayhteisön osaamista ja asiantuntijuutta on mahdollista hajottaa esimerkiksi tilamuutoksilla tai etätyöpakolla, joka etäännyttää laajemmasta tulkintayhteisöstä.
Olemme Merja Kinnusen ja Kirsti Lempiäisen kanssa tutkineet viime vuosina sitä, mikä on kahvihuoneiden merkitys työyhteisöille. Organisaatioissa, joissa suljetut kahvihuoneet on muokattu avoimiksi julkitiloiksi, on samalla voitu heikentää yhteisöllisen tulkinnan käytäntöjä. Avoin kahvitila on tuottanut pieniä, kuppikuntaisia tulkintayhteisöjä. Samalla luottamus toimijoiden välillä on alkanut haurastua, sillä jaettu tieto on sattumanvaraista, anekdoottimaista ja ohutta.
Akateeminen työ on perinteisesti tapahtunut monissa paikoissa; yliopistoilla, kodeissa, kahvihuoneissa, kenttätöissä, luentosaleissa, seminaareissa ja matkoilla. Ennen koronakevättä etätyöskentely on ollut usein omaehtoinen valinta. Kun etätyöskentely on nyt ollut pakko, se on tehnyt näkyväksi, miten tutkimustyö on yhtäältä yhteisöllistä ja toisaalta vaatii rauhaa ajatella.
Koronakevät on tehnyt kotoa puuttuvan työergonomian monelle suorastaan kivuliaan konkreettiseksi kokemukseksi. Yliopistolla on päätetyöskentelyyn kehitetyt tuolit ja pöydät, hiljaisia tiloja mahdollistavia seiniä ja ovia. Siellä on tutkimuksen ja opetuksen infrastruktuuri, joka tarkoittaa paikan päälle tulevaa Maijaa tai Mattia. Siellä on kahvihuone, jossa konsultoida kollegoita.
Eräs työtoveri totesikin, että työtehtävä, johon aiemmin on riittänyt piipahdus kahvihuoneessa, vaatii nyt viisi erillistä Teams-kokousta. Koronakevät on osoittanut, minkälainen resurssi yliopiston työtilat ovat tutkimukselle ja opetukselle.
Jos rauhassa ajattelulle varataan yhä vähemmän tiloja ja aikaa, ajattelumme alkaa vähitellen muuntua populistiseksi, latteaksi ja ohueksi, brittiläinen kulttuuriteoreetikko Angela McRobbie on todennut. Kompleksinen ja kriittinen ajattelu vaatii aikaa ja hiljaisia tiloja.
Oma vakiintunut työtila, tuoli, pöytä ja seinät ovat ajan myötä saavutettuja etuoikeuksia. Koronakevät on tehnyt jälleen selväksi, että ne ovat myös innovaatioita, jotka on aikoinaan kehitetty tukemaan nimenomaan monimutkaisempaa, aidosti luovaa ajattelua.
Virve Peteri
Akatemiatutkija Virve Peteri tutkii päivätyössään Tampereen yliopistossa miten tilalliset järjestykset muovaavat arjen käytäntöjä ja sosiaalisuutta, sekä suomalaisen ergonomian erityispiirteitä. Vapaa-ajallaan hän kulkee koiran kanssa Pispalan kujilla.