Kolme tohtoria kertoi Acatiimille omat uratarinansa. Tässä jutussa tarinansa kertoo ylitarkastaja Matti Jutila.
— Olin aina kiinnostunut tutkijanurasta. Tein jo Lapin yliopistoon tekemästäni gradusta vuonna 2003 tieteellisen julkaisun Latvian vähemmistöpolitiikasta.
Sain vuonna 2003 jatko-opiskelupaikan Helsingin yliopistosta ja parin lyhyen apurahan jälkeen tutkijakoulupaikan. Tutkimuksen ohessa opetin tuntiopettajana ja toimitin tieteellistä lehteä. Viihdyin yliopistolla oikein hyvin, eikä palkkakaan ollut hassumpi. Oikeastaan voin sanoa pitäväni kaikista kolmesta yliopistotyön päätehtävästä.
Väitöstyötä pidensi hieman vanhempainvapaa, mutta väittelin vuonna 2011 kansainvälisestä vähemmistöjen suojelusta. Väitöksen jälkeen sain vuoden sijaisuuden yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.
Silloin hain myös Minnesotan yliopistossa olevaa määräaikaista suomalaisen apulaisprofessorin paikkaa. Sain sen ja vietimme perheeni kanssa vuodet 2012–2015 Yhdysvalloissa. Viihdyin hyvin, vaikka sikäläisessä järjestelmässä oli huonotkin puolensa: kun saimme toisen lapsen, sain palkallista vanhempainvapaata naurettavat kaksi viikkoa.
Suurempi sokki oli kuitenkin palata vuonna 2015 Suomeen, tällä kertaa Turun yliopistoon hoitamaan yliopistonlehtorin määräaikaisuutta. Yhdysvalloissa akateemista henkilökuntaa tuetaan monin tavoin: professoreilla on paitsi opetusassistentit myös sihteereitä ja muuta tukihenkilöstöä. Meillä ne on säästösyistä karsittu pois. Huomasin erilaisten seurantajärjestelmien kanssa kuluvan yllättävän paljon aikaa, piti syöttää kuitteja ja työtunteja. Työtunnit piti vielä kirjata sopimuksen, eikä todellisten töiden mukaan. Ei tässä ole järkeä, ajattelin.
Vuoden päästä pesti oli katkolla. Olisin lopulta saanut jatkoa, mutta hain Ihmisoikeusliittoon asiantuntijaksi. Pääsin sinne, ja yhden pätkän jälkeen minut vakinaistettiin. Vuonna 2017, 38-vuotiaana, minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni vakityö. Järjestöpuolen palkat ovat kuitenkin pienet, joten hain vuonna 2019 virkamieheksi, yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistoon. Nyt minulla on vakivirka.
En usko enää palaavani yliopistolle, mutta dosenttina olen opettanut noin yhden kurssin lukuvuodessa. Tosin nyt keväällä jätin kurssin väliin, kun se olisi täytynyt pitää etänä. Etäkurssin pito ei ole yhtä palkitsevaa ja vaatii aika paljon säätöä. Ja nyt minun ei ole pakko säätää.
Teksti: Juha Merimaa
Kuva: Veikko Somerpuro
Juttu on julkaistu alunperin Acatiimi-lehdessä 4/2021. Lue lisää verkkoversion jutusta tai painetun lehden 4/2021 sivulta 8.