Kriittistä keskustelua johtamisen laadusta käydään parhaillaan usealla eri sektorilla. Yliopistot ovat symbolisesti tärkeä johtajuuden näyttämö, jossa esiintyy myös vallan väärinkäyttöä, toteaa Mika Karhu kirjoituksessaan.
Johtajuudesta puhutaan Suomessa nyt enemmän kuin pitkään aikaan, mutta keskustelua leimaavat ristiriidat, epäluulo ja kesken jäävät johtopäätökset. Tämä kertoo siitä, ettei kukaan enää ole aivan varma, mitä johtajalta oikeastaan odotetaan. Samaan aikaan valtaa käytetään yhä keskitetymmin, mutta vastuuta tulkitaan yhä kapeammin.
Johtajuus ei ole koskaan vain yksilön ominaisuus. Se on aina myös järjestelmä, joka joko sallii tai estää vallan väärinkäytön. Kun johtaja voi jatkaa tehtävässään huolimatta toistuvista epäasiallisen kohtelun kokemuksista, kyse ei ole enää yksittäisestä persoonasta vaan rakenteesta, joka suojaa häntä. Tämä ilmiö ei ole sidottu yhteen sektoriin, mutta se näkyy erityisen kirkkaasti asiantuntijaorganisaatioissa, kuten yliopistoissa.
Akateeminen maailma rakentaa identiteettiään kriittisen ajattelun, avoimuuden ja eettisen vastuun varaan. Juuri siksi se on kiinnostava peili suomalaiselle johtamiskulttuurille. Monissa yliopistoyksiköissä on vuosien ajan raportoitu tilanteista, joissa johtajan toiminta koetaan estäväksi, syrjiväksi tai jopa kiusaavaksi, mutta käytännön seurauksia ei silti synny. Kun henkilö nähdään strategisesti tärkeänä, hänen asemansa muuttuu lähes koskemattomaksi.
Organisaatio oppii elämään ongelman kanssa sen sijaan, että ratkaisisi sen. Yksittäisen työntekijän hyvinvointi jää helposti organisaation maineen, vakauden tai tulostavoitteiden varjoon. Johtajan vaihtaminen koetaan riskinä, mutta epäasiallisen kohtelun jatkuminen normalisoituu. Hiljainen viesti on, että jotkut ovat liian tärkeitä tullakseen kyseenalaistetuiksi.
Yliopistoissa tätä dynamiikkaa vahvistaa vielä akateeminen autonomia. Se, mikä on tarkoitettu suojaksi ulkopuoliselta ohjaukselta, voi kääntyä sisäiseksi suojamuuriksi. Johtamistyyli aletaan nähdä yksilöllisenä vapautena, ei vastuullisena vallankäyttönä. Epäasiallinen toiminta selitetään näkemyseroilla, temperamentilla tai akateemisella suorapuheisuudella. Kun ongelmat älyllistetään, ne myös etäännytetään ja samalla niiden inhimillinen vaikutus katoaa näkyvistä.
Ilmoituskanavien hitaus ja läpinäkyvyyden puute vahvistavat tätä kehää. Kun työntekijä ei tiedä, johtaako hänen kokemuksensa mihinkään, luottamus järjestelmään murenee. Ja kun epävarmassa asemassa olevat ihmiset oppivat, että hiljaisuus on turvallisempaa kuin puhuminen, valta keskittyy yhä harvemmille.
Jos sivistysyhteisöissä ei kyetä puuttumaan vallan väärinkäyttöön, missä sitten?
Lopulta kyse on vallan epäsuhdasta – ilmiöstä, joka on tuttu monilla suomalaisen yhteiskunnan alueilla. Pätkätyöt, kilpailtu ura ja epävarmat rahoitusrakenteet tekevät ihmisistä varovaisia. Johtajan sana painaa enemmän kuin työntekijän kokemus. Tässä tilanteessa jopa tutkimuksen ja opetuksen vapaus voi kaventua, jos valta ulottuu siihen, mitä saa tutkia ja mistä saa puhua.
Siksi keskustelu johtajuudesta ei ole sivuseikka vaan yksi aikamme keskeisistä demokratia- ja oikeudenmukaisuuskysymyksistä. Yliopistot ovat tässä vain yksi näyttämö, mutta symbolisesti tärkeä. Jos sivistysyhteisöissä ei kyetä puuttumaan vallan väärinkäyttöön, missä sitten?
Todellinen johtajuus ei perustu koskemattomuuteen vaan vastuuseen. Organisaation vahvuus ei näy siinä, kuinka hyvin se suojelee huippujaan, vaan siinä, kuinka se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia. Jos ihmisarvo on neuvoteltavissa, koko järjestelmä on hauras ja riippumatta siitä, kuinka menestyksekkäältä se näyttää ulospäin.
Mika Karhu
Yliopistonlehtori, luottamusmies Aalto-yliopistossa