Työväen juhlan lähestyessä pitkän linjan ay-aktiivikin intoutuu katselemaan menneitä ja pohtimaan tulevaa. Mieleen nousee helposti nykyisestä tilanteesta katsoen jopa kerettiläisiä ajatuksia ammattiyhdistysliikkeen nykytoiminnasta, perimmäisestä olemuksesta ja sen tarkoitusperistä.
Ammattiyhdistykset syntyivät aikanaan suuresta yhteiskunnallisesta tarpeesta. Työväestö halusi saada oman äänensä kuuluviin, jotta sekin otettaisiin huomioon sekä työelämän että yhteiskunnan muutoksissa. Aiemmin vallassa oli ollut isäntä- tai patruunavalta, joka saneli mitä tehdään. Työntekijöiden oman äänen esiinnostamisessa joukkovoima, yhteisten tavoitteiden jakamisesta seuraava yhteenkuuluvaisuuden tunne sekä solidaarisuus heikommassa asemassa olevia kohtaan olivat keskeisiä tekijöitä.
Ay-liikkeen alkuaikoina kesti pitkään ennen kuin työnantajat tunnustivat työntekijäliikkeen varteenotettavaksi neuvotteluosapuoleksi. 2010-luvulta lähtien työnantajat ovat entistä selvemmin ilmaisseet halunsa palata entiseen patruuna-aikaan, jossa patruuna huutaa ja helposti korvattavissa olevat palkolliset hyppäävät. Valitettavasti myös yliopistoissa näyttää olevan haluja tämänkaltaiseen toimintaan.
Yliopistolain muutoksen myötä yliopistot saivat itselleen työehtosopimusten neuvotteluoikeudet. Ensi töikseen yliopistolaisten palkat muutettiin salaisiksi, valtionaikaisista määräaikaistarkasteluista luovuttiin ja yliopistoissa alkoi muutenkin yksikköjohtajien valta ja siihen liittyvä salailukulttuuri. Erään kulminaatiopisteen uusi kehityskulku sai, kun Elinkeinoelämän keskusliiton edustajistossa myös yliopistojen edustajat päättivät sääntömuutoksesta, jonka mukaan EK ei enää tee laajoja tulopoliittisia kokonaisratkaisuja huhtikuun 2016 jälkeen. Tämän jälkeen työnantajaleirin toiminta on selvästi ja määrätietoisesti pyrkinyt ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvallan heikentämiseen. Pyrkimys paikallisiin työehtosopimusneuvotteluihin on selvä esimerkki tästä.
Miten ay-liike on sitten yleisessä kehityskulussa pystynyt vastaamaan näihin haasteisiin? Työnantajaleirin muutokset edellyttäisivät entistä selvempää ja vahvempaa joukkovoimaa. Kun katsotaan laajassa kuvassa eri liittojen toiminnan muutoksia, huomataan kuitenkin ammattiyhdistysten muuttuneen entistä enemmän palveluntarjoajiksi.
Työnantajaleirin muutokset edellyttäisivät entistä selvempää ja vahvempaa joukkovoimaa.
Aiemmista yhteiseen tavoitteen sitoutuneista kansanliikkeen toimintaan osallistuvista jäsenistä onkin tullut palveluita odottavia asiakkaita. Ja jos saatuun palveluun ei olla tyytyväisiä, palveluntarjoajaa vaihdetaan herkästi. Tämä asettaa haasteita ammattiyhdistysliikkeelle, jonka tehtävänä on kuitenkin myös neuvotella työehtosopimuksista jäsentensä puolesta. Neuvotteluissa puolestaan on etua siitä, kun vastapuoli tietää vastassaan olevan yhtenäisen rintaman, joka on valmis myös uhrauksiin suuremman tavoitteen saavuttamiseksi.
Tämä edellyttää kuitenkin solidaarisuutta, sitä että asioita tarkastellaan laajemminkin kuin vain omaa etua ajatellen. Se edellyttää yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja sitä, että ollaan valmiita parantamaan heikommassa asemassa olevien tilannetta, vaikka se ei konkreettisesti itseä hyödyttäisikään tai omaa asemaa parantaisikaan.
Kun mietitään yliopistolaisten urakehitystä, jossa ainakin osa saavuttaa pysyvämmän vakanssin pätkittäisten määräaikaisuuksien jälkeen, kyse on osaltaan siitä, muistavatko vihreämmälle oksalle päässeet oman historiansa ja kykenevätkö he asettumaan pätkätyöntekijän tai muuten päähän potkitun asemaan. Ja ovatko he valmiita myös kantamaan oman kortensa kekoon yhteisen toiminnan eteen.
Ammattiyhdistysliikkeen voima on ollut tähän asti sen kansanliikeluonteessa, jossa yhdessä toimien tavoitellaan laajempaa yhteistä hyvää. Palveluorganisaatioksi muuttuminen typistää jäsenen kuluttajaksi, joka lähestyy asiaa itsensä ja saamiensa palveluiden kautta. Ammattiyhdistys näyttäytyy silloin vakuutuslaitoksena, jolle maksetaan vakuutusmaksuja, jotta palveluita saadaan, kun kohdataan ongelmia. Tämä on aina ollut merkittävä osa liittojen tarjoamia jäsenetuja, mutta jos laajempi yhteinen näkemys sekä yhteenkuuluvaisuuden tunne häviää, silloin ammattiliitotkin häviävät.
Nyt onkin korkea aika ryhtyä sekä puhumaan solidaarisuudesta että myös toimimaan solidaarisesti. Solidaarisuus on joukkovoimaa, ja yksityisiksi muutetuissa yliopistoissa sen tarve on entistäkin suurempaa.
Hyvää vappua toivottaen
Antero Puhakka 
Pääluottamusmies
Itä-Suomen yliopisto