Akateemisessa maailmassa velloo tyly palautekulttuuri. Olisi korkea aika panostaa arvostavaan vuoropuheluun ja tunnistaa vastuuton työkäyttäytyminen, toteaa Sanni Tiitinen.
”Joopa joo.” Näin kuului yksi niistä kommenteista, jotka vertaisarvioija oli kirjoittanut artikkelikäsikirjoitukseni marginaaleihin. Näihin kahteen sanaan tiivistyi iskevimmin arvioitsijan toisaalla runsassanaisempi näkemys siitä, että analyysini ja argumentaationi oli kaikin puolin epäuskottavaa – paikoitellen jopa ”naurettavaa”, eikä osoittanut ”alkeellistakaan” osuvuutta. Palautteiden lukemisen jälkeen löysin itseni itkemästä työhuoneeni lattialta. Ei tule taas mitään tästäkään käsikirjoituksesta!
Valitettavasti tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun törmäsin akateemisessa maailmassa karskiin palautteeseen, jossa arvioitsija repostelee (omani tai jonkun toisen) työn puutteet tavalla, joka vihjaa, että työn tekijä ei osaa eikä ymmärrä työnsä alasta yhtään mitään. Vuosien varrella vertaisten ja urallaan pidemmälle ehtineiden kollegoiden palautteet niin julkaisuprosesseissa, konferensseissa kuin seminaareissakin ovat parhaimmillaan edistäneet akateemista työtäni huikeasti. Pahimmillaan kommentit ovat saaneet heittämään rukkaset naulaan jonkin tutkimusidean kanssa. Tällä kertaa meni useampi päivä ennen kuin toivuin palautteiden tuottamasta lamaannuksesta ja pystyin tulkitsemaan rivien välistä, mikä käsikirjoituksessani kaipasi kehittämistä.
Mutta mitäpä palautteista turhaan parkumaan – tieteentekijöiden täytyy kestää kritiikkiä ja pettymyksiä, koska ne kuuluvat työn luonteeseen! Näin olen kuullut yli kymmenen vuoden akateemisen urani aikani lukemattomia kertoja suoremmin ja epäsuoremmin. Pitää kestää ja kestää ja kestää. Pitääkö ihan oikeasti?
Kohti vastuuttoman työkäyttäytymisen tunnistamista
Kirjoituksessaan ”Akateeminen kiusaaminen ja toksinen akateeminen kulttuuri” yliopisto-opettaja Anna-Elena Pääkkölä nostaa paksunahkaisuuden vaatimuksen yhdeksi akateemisen kulttuurin piirteeksi, joka ylläpitää kiusaamisen mahdollisuutta akateemisessa maailmassa. Pääkkölä liittää vaatimuksen yliopistokulttuurin spesifisyyden myyttiin. Myytissä yliopisto nähdään erityisenä työpaikkana, jossa uran rakentamiseksi voidaankin vaatia kovapintaisuutta ja kykyä sietää sellaista painetta ja kritiikkiä, jota ei ehkä muualla kohtaa.
Paksunahkaisuuden vaatimisen sijaan kannattaisi akateemisessakin maailmassa pohtia, missä menevät rajat: millaista kritiikkiä ja painetta oikeastaan pitää sietää. Työterveyslaitoksen asiantuntijat ovat määritelleet vastuuttomaksi työkäyttäytymiseksi sellaisen, joka ”häiritsee ja vaikeuttaa työyhteisön toimintaa ja aiheuttaa mielipahaa, ärtymystä ja työmotivaation laskua muissa työyhteisön jäsenissä”. Esimerkkejä tällaisesta käyttäytymisestä ovat ”muiden aiheeton syyttely tai osaamista ja työtä kyseenalaistava toiminta” sekä ”mielen osoittaminen eri tavoin”. Vastuulliseen käyttäytymiseen puolestaan kuuluu esimerkiksi rakentavan ja korjaavan palautteen antaminen. (Vartia ym. 2017, 4–5.)
Akateemisessakin maailmassa olisi syytä pohtia, missä menevät rajat: millaista kritiikkiä ja painetta oikeastaan pitää sietää.
Akateemisen maailman ei pitäisi olla poikkeus siinä, etteikö vastuuttoman työkäyttäytymisen haitallisia seurauksia tunnistettaisi ja haluttaisi estää. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että vastuuttomalle työkäyttäytymiselle on akateemisessa maailmassa ihan omat kriteerinsä, ja normaalin kriittisyyden seulasta humahtaa läpi jos jonkinlaisia epäasiallisuuksia.
Avoin vertaisarviointi luo parempaa argumentointia
Palasin ajatuksissani työhuoneen lattialle vertaispalautteiden musertamaan itseeni, kun luin taannoisesta Acatiimi-lehdestä avoimesta vertaisarvioinnista. Voisiko avoin vertaisarviointi olla yksi keino lisätä vastuullisempaa työkäyttäytymistä akateemisessa maailmassa? Hienolta ainakin kuulosti se, että jutussa haastatellut tiedejulkaisemisen asiantuntijat toivat esiin avoimen vertaisarvioinnin mahdollisesti tuovan läpinäkyvyyttä, parempaa argumentointia ja asiallisuutta sekä vähentävän piiloisia vallankäyttöyrityksiä. Toisaalta sen yhtenä haasteena nähtiin työläys: ”lausunnon julkaisuun, sanamuotoihin ja argumentteihin tulisi panostaa nykyistä enemmän”. (Pelttari, 2021.)
Jos toimintakäytäntöjen kannattavuutta halutaan mitata niiden viemän ajan mukaan, toivon, että oletustoimijana ei ole se ihanteellisen kovapintainen tieteentekijä, joka porskuttaa tehokkaana eteenpäin riippumatta siitä, kuinka kovia iskuja hän saa akateemiseen palleaansa. Nimittäin karskit vertaisarvioinnit ne vasta työläitä ovatkin – arviointien vastaanottajille. Ja varsinkin tällaisille vastaanottajille, jotka menemme lukkoon siitä, kun meitä tölvitään ja kun osaamistamme aiheettomasti kyseenalaistetaan.
Herkkyys kuuluu akateemiseen työhön
Joku tietysti tässä kohtaa ajattelee, että näin herkkien ihmisten paikka ei ole akateemisessa maailmassa. Tieteentekijän pitää kyllä kestää ja omaksua pelin henki.
Vaan mitä tapahtuu akateemiselle maailmalle, josta herkkyys on siivottu määrätietoisesti pois? Väitän, että jos emme pysty kohtaamaan tieteentekijöinä toisiamme kunnioittavasti ja dialogisesti, emme pysty kohtaamaan niin myöskään sitä maailmaa, jota tutkimme. Herkkyyttä ei ole varaa menettää.
Sanni Tiitinen
Kirjoittaja on Tieteentekijöiden varapuheenjohtaja, joka työskentelee vanhempana tutkijana Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. Hän on akateemiselta taustaltaan sosiaalipsykologi ja tutkinut vuorovaikutusta erilaisissa ammatillisissa kohtaamisissa. Vapaa-ajallaan hän muun muassa lenkkeilee koiriensa kanssa, joogaa ja harrastaa luovaa kirjoittamista.
Lähteet:
Pelttari, Mikko (2021) Läpinäkyvyys lääkkeeksi. Acatiimi 6/2021, 30-33.
Pääkkölä, Anna-Elena (2019) Akateeminen kiusaaminen ja toksinen akateeminen kulttuuri. Tieteessä tapahtuu 37(4), 17–24. Saatavilla: https://journal.fi/tt/article/view/82813
Vartia, Maarit, Marjut Joki, Susanna Kalavainen & Nina Olin (2017) Askeleet kohti sopuisaa työyhteisöä. Työkirja. Työterveyslaitos. Saatavilla: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-261-708-8
Kuva: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto