Tiesin jo opintojeni varhaisessa vaiheessa, että haluan jatkaa tutkijaksi ja suuntautua akateemiselle uralle. Varhaiset kokemukseni tutkimuksesta ja opetuksesta vahvistivat käsitystäni siitä, ettei näitä parempia työtehtäviä voi toivoa.
Kun päivät pitkät pääsee syventämään ja jakamaan tietoa, niin mikä voisi olla parempaa. Parhaista tehtävistä huolimatta suomalaisista yliopistoista on onnistuttu rakentamaan työpaikkoja, joista moni harkitsee suuntaavansa muualle. Itsekin harkitsin pitkään, kunnes vaihdoin alaa paremman työsuhteen perässä viitisen vuotta sitten. En ole katunut ratkaisuani.
Omassa harkinnassani määräaikaiset työsuhteet eivät itsessään olleet ratkaiseva tekijä alan vaihdossa. Itse asiassa lähdin yliopistolta määräaikaiseen tehtävään kansalaisjärjestössä. Järjestössä työsuhteeni kuitenkin vakinaistettiin ensimmäisen pätkän jälkeen.
Minulle suurin ongelma oli tutkimuksen, opetuksen ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen kannalta turhien, osin jopa näille tehtäville vahingollisten töiden määrän nousu. Kilpaillun rahoituksen ja tutkimuksen numeeristen mittareiden roolin kasvu ohjasivat keskustelut kollegojen kanssa rahoituskanaviin ja julkaisufoorumeihin varsinaisen sisällön sijaan. Aidolle akateemiselle keskustelulle täytyi erikseen varata tilaa. Akateemista kutsumusta typistettiin miksi tahansa työsuoritteiksi. Ja työtä voi yliopistojen ulkopuolella tehdä paremmissa työsuhteissa.
Siirryttyäni kansalaisjärjestöön, jossa rahoituksen epävarmuus on myös vallitseva tila, huomasin entistä selkeämmin, miten yliopistoissa määräaikaisuuksiin liittyy erityisiä ongelmia.
Järjestössä olimme epävarmuuden kanssa aina yhdessä. Kukaan ei hakenut rahoitusta itselleen vaan haimme rahoitusta yhdessä ”meille”. Yliopistossa määräaikaiset sopimukset ohjaavat kilpailun avoimista työtehtävistä ja rahoituksesta yksilöiden väliseksi kamppailuksi. Akateemista työtä ohjaavat rakenteet muokattiin sellaisiksi, että ne tekivät kollegoista ja ystävistä useissa tilanteissa vastapelureita. Järjestössä pysähdyin miettimään miten absurdia olisikaan kamppailla vieressä istuvaa kollegaa vastaan niukoista resursseista.
En ala arvioimaan oliko lähtöni yliopistotöistä menetys suomalaisille yliopistoille tai globaalille akateemiselle yhteisölle. Tiedän kuitenkin useita entisiä kollegoita, jotka vakavasti harkitsevat siirtymistä muihin tehtäviin. Osa heistä on jo jättänyt yliopiston. Heidän lähtönsä arvioisin isoksi menetykseksi. Hekin harkitsevat lähtöä samoista perussyistä, mitkä johtivat omaan siirtymiseeni uudelle alalle.
Hyvä uutinen yliopistoille on kuitenkin se, etteivät syyt lähtöön tai sen harkitsemiseen liity millään tavalla yliopiston perustehtäviin: tutkimukseen, opetukseen tai yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Yliopiston tehtävien vuoksi työsuhteisiin ei tarvitse sisällyttää niissä nyt olevia ongelmia. Työsuhteet on siis mahdollista korjata. Yksittäiset yliopistot voivat omalta osaltaan parantaa määräaikaisten asemaa rakentamalla puskureita ja jakamalla rahoitukseen liittyviä riskejä, mutta työsuhteiden ongelmien juurisyihin puuttuminen vaatii koko akateemisen rahoitusjärjestelmän uudelleentarkastelua.
Oma täysipäiväinen suhteeni yliopistoon alkoi opiskelijana 1999 ja päättyi yliopistonlehtorina ja dosenttina 2016. Tuolta ajalta en muista yhtään tilannetta, joissa yliopiston perustehtävien toteuttaminen olisi tuntunut kurjalta. Määräaikaiset tehtävät yhdistettynä akateemisen työn muokkaamiseen suoritekeskeiseksi haittasivat kuitenkin merkittävästi pitkäjänteistä tutkimusta, opetusta ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta, muusta hyvästä elämästä puhumattakaan.
Yliopistoilla on tarjolla perustehtävissään mahtavia vetovoimatekijöitä lahjakkaille ja motivoituneille työntekijöille. Ihan normaaleilla työsuhteilla yliopisto olisi edelleen unelmatyöpaikkani. Minua ei tarvitsisi houkutella huippupalkalla tai poikkeuksellisilla työsuhde-eduilla. Nykytilanne on kuitenkin vielä niin kaukana normaalista, valitettavasti sen huonolla puolella, että vallitsevassa tilanteessa työskentelen mieluummin muualla.
Matti Jutila
Kirjoittaja on tutkimisesta, opettamisesta ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta nauttiva kansainvälisten suhteiden dosentti, joka on siirtynyt yliopistosta kansalaisjärjestön kautta valtionhallintoon edistämään ihmisoikeuksien toteutumista.
Twitterissä @JutilaMatti