Rahoituksen, meritoitumisen tai työnsaannin kytkeminen siihen, että sijaitsee jonkin tahon ilmoittaman ajan fyysisesti eri paikassa – onko se todella se, mitä kansainvälistymisellä tarkoitetaan? Tieteentekijöiden puheenjohtaja Maija S. Peltola pohtii blogissa kansainvälistymistä etätyöaikana.
No nyt ei sitten pääse minnekään, eli en voi joidenkin mittareiden valossa kansainvälistyä. Pätevöityminen on vaarassa, kun tutkimusvierailu peruuntui. Ajatukseni kulkevat samaa rataa, kun konferenssia ei järjestetäkään.
Näinkö kapeasti ajattelemme kansainvälistymisestä, siitä, miten tutkijat toimivat yhdessä, siitä mihin tiede on aina perustunut? Kirjekyyhky-ajoista on jo tovi ja silti kansainvälistymisen olemus on edelleen jumissa. Moderni ajattelu ei olisi pahitteeksi tässäkään.
Edustan perinteistä näkökulmaa: Kasvokkain asiat hoituvat ja sähköiset etäkokoukset eivät kerta kaikkiaan toimi. Paitsi että toimivat.
Kansainvälistymistä on se, että pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja suuntaan ulkomaille, sillä muuten en tiedä, mitä uutta tieteessä tapahtuu. Mutta kun tiedän.
Toisaalta on niinkin, että uusien tutkimusverkostojen luominen vaatii vääjäämättä luottamuksen löytymistä, ja sen rakentamiseen kasvokkaiset tapaamiset ovat erinomainen keino. Sen jälkeen on ollut helppoa edistää etälaboratorioiden toimintaa ja jopa aloittaa uusia hankkeita vanhojen tuttujen kanssa. Konferensseissa käyminen on erittäin suotavaa, sillä viikossa voin törmätä sellaiseen määrään aivan uusia potentiaalisia yhteistyökumppaneita, että googlettaa saisin eläkeikään saakka.
Uudet tavat ajatella rikastuttavat näkökulmaa ja mahdollistavat tieteen etenemisen. Kyse onkin siitä, onko tämä tehtävä tietyillä tavoin ja tietyissä aikaraameissa. Mikä riittää, jotta olisin kansainvälinen? Ulkomailla asuminen kolme kuukautta? Kuusi kuukautta? Koko post doc -kausi? Vaihdot ja tutkijavierailut ovat yksi erinomainen keino kansainvälistyä, mutta asuuko kaikki viisaus niissä?
Kansainvälistymisen monet kasvot olisi syytä tunnustaa ja niiden tulisi meritoida meitä monipuolisesti; tieteentekijöiden maaorjuus ei ole toimiva ratkaisu. Elämäntilanteet vaihtelevat, kaikkien ei ole mahdollista viettää pitkiä aikoja muualla, sillä vastuulla saattaa olla toisia ihmisiä, lapsia tai ikääntyneitä; oma terveys voi vaatia hoitosuunnitelman jatkamista; perheen taloudellinen kokonaistilanne ei salli satsauksia.
Nämä seikat, ja monet muut, eivät ennusta, etteikö tutkijassa olisi potentiaalia tulla kansainvälisesti menestyneeksi tieteen guruksi. Kansainvälistymisen vaatimus on jotenkin oudolla tavalla vinossa. Tiede kun ei ole historiansa aikana kovinkaan pontevasti osoittanut haluavansa olla muuta kuin kansainvälistä.
Olen tällä hetkellä kovasti kotikansainvälinen – muuta keinoa ei ole. Aikavyöhykkeiden ylittäminen sähköpostilla tai kuvayhteydellä ei ole osoittautunut mahdottomaksi.
Tämän kummallisen ajan oppina kansainvälistymisen sitomisen liikkuvuuteen voisi murtaa.
Ihmisen liikkuminen ei ole tae, eikä ainoa edellytys ajatusten liikkuvuudelle, ja sitähän tässä olisi syytä tavoitella. Rahoituksen, meritoitumisen tai työnsaannin kytkeminen siihen, että sijaitsee jonkin tahon ilmoittaman ajan fyysisesti eri paikassa – onko se todella se, mitä kansainvälistymisellä tarkoitetaan?
Vierailut Suomesta ja Suomeen, kansainvälisten osaajien rekrytointi, yhteisartikkelit, ajatusten vaihtaminen konferensseissa, toimintatapojen vertailu, uudet ideat, menetelmien lainaamiset, jatkuva kommunikaatio, yhteiset rahoitushakemukset, avoin tiede – niistä on kansainvälistyminen tehty.
Aasinsillat ovat uimataidottomia varten, siispä lopuksi haluan toivottaa teille kaikille terveyttä, tehokkuutta, jaksamista, omien rajojen tunnistamista – sekä oikein HAUSKAA VAPPUA!