Kansallisarkiston toimipisteverkoston supistaminen ja digitaaliseen toimittamiseen siirtyminen ovat vaikeuttaneet radikaalisti arkistoja käyttävien tutkijoiden työtä, toteaa yliopistonlehtori Pia Koivunen.
Avaan tässä yhden esimerkin avulla, miten Kansallisarkiston viimeaikaiset muutokset ovat vaikuttaneet työhöni historian tutkijana.
Osallistuin viime vuonna Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipisteen ja tänä vuonna Turun toimipisteen pilotteihin, joissa uutta digitaalisen toimittamisen palvelumallia kokeiltiin. Kokeilun aikataulu oli sikäli hämmentävä, että sen tuloksia ei jääty analysoimaan, vaan digitaalinen toimittaminen aloitettiin Hämeenlinnassa käytännössä heti, kun kokeilu alkoi ja Turussa välittömästi kokeilun päättymisen jälkeen.
Uudessa digitaalisen toimittamisen mallissa tutkija saa tilata yhden kansion (arkistoyksikön) kerrallaan ja se digitoidaan 14 vuorokaudessa. Vanhassa mallissa tutkija saattoi tilata 10 kansiota ja ne odottivat arkiston lukusalissa seuraavana päivänä. Näiden analogisten aineistojen tilaaminen on edelleen periaatteessa mahdollista, mutta Hämeenlinnassa ja Turussa digitaalinen aineisto on ensisijainen toimittamistapa, johon arkiston sivuilla asiakasta vahvasti ohjataan.
Hämeenlinnan pilotin aikana tilasin yhden kansion enkä saanut puoleen vuoteen mitään vastausta. Keskimääräinen toimitusaika oli tuolloin noin kuukausi tai alle. Kun kyselin aineiston perään, minulle lopulta kerrottiin, että aineistoa ei voida lainkaan digitoida, koska siihen ei ole yksityisen toimijan lupaa. Pääsin tuolloin lukemaan analogisia aineistoja Hämeenlinnan toimipisteelle ja sain kolmen päivän aikana käytyä 20 kansiota läpi.
Turun pilotissa tilasin kuukauden aikana neljä kansiota, joista yhtä pääsin lukemaan omalla koneellani. Tässä kansiossa oli kolme sivua, mikä kuvastaa hyvin sitä, että tilattava aineisto voi olla yksikkötasolla määrällisesti hyvin suppea. Kolme muuta tilaamaani kansiota oli käyttörajoitettuja, joten saatoin lukea niitä vain arkiston toimipisteissä.
Digitointi heikentää aineistojen saavutettavuutta määrällisesti ja hidastaa rajusti tutkimuksen tekemistä
Digitointi ei siis tehnyt näiden aineistojen läpikäyntiä itselleni helpommaksi, vaan päin vastoin. Kuukauden aikana sain kotona luettavaksi vaivaiset kolme A4-kokoista sivua. Loppuja aineistoja pääsen lukemaan Turun toimipisteelle 16.4., kun se on seuraavan kerran avoinna tutkijoille.
Vertailuksi kerrottakoon, että kirjoitin hiljattain artikkelin Kansallisarkiston aineistoihin pohjautuen. Nämä aineistot sain kerättyä vielä vanhan mallin mukaisesti. Kävin artikkelia varten läpi 47 kansiota analogisina noin viidessä–kuudessa päivässä. Digitaalisen toimittamisen mallilla tuon aineistomäärän saamiseen menisi yli 2 vuotta. Lisäksi käyttämäni aineisto vaatii tutkimusluvan, mikä tarkoittaa, että sitä ei voi laittaa avoimesti verkkoon saataville, vaan sitä olisi digitaalisenakin mahdollista lukea vain arkiston toimipisteissä.
Turun ja Hämeenlinnan toimipisteet ovat tällä hetkellä avoinna vain yhden päivän kuukaudessa. Luit aivan oikein, yhden päivän kuukaudessa. Meillä rahoitetuilla tutkijoilla on mahdollisuus anoa pääsyä itsepalvelupäiviin, joita on viisi kuukaudessa. Arkisto on siis käytännössä avoinna tutkijoille kuutena päivänä kuussa. Sattuvatko juuri nuo päivät sopimaan omaan kalenteriini, on asia erikseen. Ehkäpä yliopisto-opetusta, konferensseja ja kokouksia aletaan jatkossa aikatauluttaa Kansallisarkiston aikataulujen mukaan.
Kukaan ei pysty tekemään tutkimusta, jos aineistoja saa kahden kansion kuukausitahdilla.
Vaikka digitointi saattaa äkkiseltään näyttää helpolta ratkaisulta lisätä saavutettavuutta, se tosiasiassa heikentää aineistojen saavutettavuutta määrällisesti ja hidastaa tutkimuksen tekemistä rajusti. Kukaan ei pysty tekemään tutkimusta, jos aineistoja saa kahden kansion kuukausitahdilla. Eikä kenellekään ole mahdollista odottaa kahta vuotta tai pidempään, että aineistonsa saa kasaan.
Venäjän historian tutkijalle, jolta sota vei jo mahdollisuuden kerätä aineistoja Moskovassa ja Pietarissa, tilanne on musertava. Tuntuu kuin kaikki mahdollisuudet tehdä tutkimusta vedettäisiin alta yksi kerrallaan.
Ongelma ei kuitenkaan ole vain yksittäisten tutkijoiden, vaan kyse on kansallisesti merkittävästä tiede- ja koulutuspoliittisesta linjavedosta, jonka Kansallisarkisto on tiedeyhteisöä kuulematta tehnyt. Tällä mallilla meillä ei nimittäin kohta tehdä väitöskirjoja, graduja, sukututkimusta, tietokirjoja eikä myöskään historiallisia romaaneja, jotka perustuisivat Kansallisarkiston aineistoihin.
Asiaan liittyy myös turvallisuus- ja historiapoliittinen aspekti. Jos meillä ei ole oman maamme menneisyyden lähteitä avoimesti saatavilla, kuka meidän historiamme silloin kirjoittaa?
Pia Koivunen
Venäjän historian dosentti, yliopistonlehtori, Turun yliopisto
Lue myös Suomen historiallisen seuran tiedote 20.3.2026 Kansallisarkisto suunnittelee toimipisteiden lakkautuksia: Pohjoisen yliopistokaupungit jäämässä ilman arkistoa – Agricola-verkko