Kansantaiteilija Irwin Goodmanin hitin kertosäe kuuluu: ”Ei tippa tapa, ja ämpäriin ei huku, kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan…” Kappale alkoi välittömästi soida päässäni, kun luin valtiovarainministerin ja VM:n uhittelevan koulutussektorin ja TKI-toimien rahoituksen lisäleikkauksilla. Nekin kuulostivat kertosäkeeltä. Surullista toki on, että molemmat antavat odottaa varsin synkkää tulevaisuutta.
Miksi taas uhataan leikata koulutussektorilta? Vastaus on yksinkertainen, joskin luotaantyöntävä.
Eräällä aiemmalla leikkauskierroksella sittemmin eläköitynyt kollegani kysyi minulta: ”Tiedätkö Antti, miksi koulutuksesta leikataan?”. En ollut koskaan edes ajatellut asiaa. Vastaus kuului: ”Koska koulutuksesta on helppoa leikata. Se on paljon helpompaa kuin vaikkapa [sen aikaisesta] sekavasta sairaanhoitojärjestelmästä leikkaaminen. Moisella uhkaaminenkin tuo koulutussektorista poiketen esiin jonkinasteiset kuolleisuustilastot. Sitä paitsi, mitä koulutussektori muka voisi asialle tehdä, paitsi aukoa päätään.”
Meni kerrasta perille. Lienee perustellun pään aukomisen aika.
Yliopistovuosien karttuessa olen ymmärtänyt, että koulutussektorilta leikkaamisella on pitkällä tähtäimellä vain negatiivisia, jopa kriittisiä vaikutuksia Suomelle. Vanhempani kehottivat minua kouluttautumaan. Se oli tulevaisuutta ajatelleen ainut pääoma, jonka he saattoivat lapsilleen tarjota. Myös yhteiskunta tuki opiskeluani. Valtakunnan mittakaavassa Suomesta puuttuvat mittavat luonnonvarat ja pääomat, joten ainut keino pärjätä maailmassa on yrittää tehdä asiat muita fiksummin. Siksi koulutus ja TKI-toiminta luovat toimintaedellytykset kestävälle taloudelliselle(kin) hyvinvoinnille ja uusille tulovirroille tulevaisuudessa.
Koulutussektorilta leikkaamisella on pitkällä tähtäimellä vain negatiivisia vaikutuksia Suomelle.
Suomi on niin pieni maa, että jokaista täällä olevaa tarvitaan tavalla tai toisella. Kaikki ovat tärkeitä, ja käytännössä jokainen ala ja sektori on Suomessa kriittinen. Olemme pärjänneet, mutta kiistatta myös polkeneet paikallamme poikkeuksellisen pitkään. Olen pohtinut, olemmeko talouden lisäksi polkeneet myös henkisesti paikallaan. Jälkimmäinen on edellistä vaarallisempaa, koska se luo negatiivista mielialaa ja passiivisuutta.
Eräs tärkeimmistä yhteiskunnallista keskustelua käyvistä tahoista ovat poliitikot, kuten presidentit, ministerit ja kansanedustajat. Maan henkisen tilan puiminen ja tulevaisuuden pohtiminen ovat heidän keskeisiä tehtäviään. Synkistely, haukkuminen ja vihan lietsonta tyydyttävät vähän aikaa tiettyjä tarpeita. Pysyvä tilaus ihmisille on sen sijaan toivo paremmasta huomisesta. Se voi olla työn takana, mutta sen on oltava mahdollista.
Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti hankalaa. Voimme kuitenkin yrittää varautua. Koulutussektori ja TKI-toimet ovat eräänlaisia torventekijöitä, koska tulevaisuuden lottonumeroiden arvaamisen sijaan edelliset tuottavat tulevaisuuden lottonumerot. Kaikki eivät ehkä osu aivan nappiin, mutta monet osuvat. Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
Yliopistoissa uravalintojaan vakavasti pohtiva ja suurelta osin pätkätyöllistetty opetus- ja tutkimushenkilökunta on jo riittävän kauan hyräillyt Tapio Rautavaaran sanoin: ”Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla.” Jospa tällä kertaa budjettineuvotteluissa ajateltaisiin pidemmän aikavälin etuja lyhytnäköisten puoluepoliittisten pikavoittojen sijaan.
Yliopistojen perusmäärärahan lisäleikkaaminen ja yliopistoindeksin jäädyttäminen heikentäisivät väistämättä koulutuksen tasoa ja sitä myötä koko yhteiskunnan toimintaedellytyksiä tulevaisuudessa. Siihen meillä ei yksinkertaisesti ole varaa.
Antti Pajala
Tieteentekijöiden puheenjohtaja