”Tavoitteena on työjärjestelyjen joustavuuden lisääminen, tutkimusedellytysten parantaminen, taiteellisen toiminnan edistäminen, tutkimuspohjaisen opetuksen kehittäminen kaikkien opettajien osalta sekä uusien kannustavampien opetus- ja opiskelumuotojen kehittäminen.”
Näin tarkentavassa virkaehtosopimuksessa tutkimuspohjaisen opetuksen edellytysten kehittämisestä aikoinaan todettiin. Tällä sopimuksella kaikissa yliopistoissa otettiin käyttöön kokonaistyöaika syyslukukaudella 1998. Tätä ennen kokonaistyöaikaa oli jo kokeiltu Helsingin kauppakorkeakoulussa (1988) sekä Jyväskylän (1989) ja Joensuun yliopistoissa (1992).
Ennen virkaehtosopimusta opettajien työt oli määritelty opetusvelvollisuuksina. ”XXX opetusvelvollisuus on 140 tuntia luento- tai sitä vastaavaa opetusta lukuvuodessa. Jos opetuksen tarkoituksenmukainen järjestely niin vaatii, voidaan siitä enintään 28 tuntia korvata muulla ryhmälle annettavalla opetuksella siten, että 1 luentotunti vastaa 2 tuntia muuta ryhmälle annettavaa opetusta. ZZZ opetusvelvollisuus lukuvuodessa on 392 tuntia [tästä] ZZZ opetusvelvollisuudesta on vähintään 56 ja enintään 112 tuntia luento-opetusta tai syventäviin opintoihin liittyvää taikka sitä korkeampi tasoista opetusta.”
Tiukat määritykset luento-opetukseen ja muuhun opetukseen olivat kuitenkin keinotekoisia ja myös tiukoilla tuntirajoillaan ongelmallisia. Kokonaistyöaikaan siirryttäessä haluttiin lisätä opetuksen toteuttamiseen joustavuutta, mutta myös sitä, että opettajilla olisi mahdollista toteuttaa lain mukaista yliopistojen perustehtävää: ”antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta. ”
Kontaktiopetustuntien enimmäisrajoista huolehdittava
Kokonaistyöaikaan siirryttäessä nähtiin uhkakuvana se, että opetuksen määrä lähtisi merkittävään kasvuun. Tämän vuoksi sovittiin, että opetustehtävien määrä ei voi olla suurempi kuin mitä se aiemmin vastaavissa tehtävissä oli. Osapuolet sopivat myös seuraavansa sopimuksen vaikutuksia opettajien työmääriin ja tarvittaessa muuttavansa sopimusta, jos se aiheuttaa kohtuuttomia työtilanteita.
Tämän vuoksi kokonaistyöajassa on edelleen määritelty kontaktiopetustuntien enimmäisrajat. Niissä on kyse opettajia koskevista suojalausekkeista. Ne ovat nähdäkseni edelleen ehdottoman välttämättömiä. Työnantajan neuvottelijat näyttävät kuitenkin pitävän niitä kahlitsevina ja uuteen uljaaseen yliopistomaailmaan soveltumattomina. Tässä kohtaa on hyvä pysähtyä hetkeksi ja miettiä aiempia määräyksiä, joissa luento-opetusta (tai syventäviin opintoihin liittyvää opetusta) sai antaa enintään 112 tuntia.
Kyse on opettajia koskevista suojauslausekkeista
Kontaktiopetustunti on käsitteenä toki ongelmallinen, mutta sille ei ole löydetty etsinnöistä huolimatta parempaakaan määritettä. Sen ongelmathan tulevat etenkin verkko-opetukseen liittyvistä asioista, yhteisopettajuudesta jne. Opettajien kuormituksen kannalta vaihtoehto, jossa työaikasopimuksesta poistettaisiin kokonaan nämä suojarajat, ei ole hyvä. On vaikea uskoa yliopistojen johdon vakuutteluja siitä, että tarkoituksena ei ole lisätä opettajien opetustaakkaa, vaan että enimmäisraja tulisi poistaa, koska kontaktiopetustunnin määrittely on hankalaa. Tälläkin hetkellä henkilö voi antaa suostumuksensa kontaktiopetustuntimäärän ylittämiseen.
On muistettava, että nykyiseen työehtosopimukseen tehtiin työnantajan aloitteesta muutos heti yliopistojen yksityistämisen jälkeen. Kun alkuperäisenä tavoitteena oli: ”tutkimuspohjaisen opetuksen kehittäminen kaikkien opettajien osalta” ei tavoite enää koske kaikkia, vaan ainoastaan osaa, sillä nyt tavoitteeksi on määritetty: ”tutkimuspohjaisen opetuksen kehittäminen.” Tästä lähtökohdasta käsin on välttämätöntä pitää kiinni turvalausekkeista, joilla pystytään edes jonkin verran kontrolloimaan opetuksen aiheuttamaa liiallista kuormitusta.
Yksityistettyjen yliopistojen ensimmäisissä työehtosopimusneuvotteluissa työnantajan edustajat lähtivät tulkitsemaan aiempia sopimuksia irrottamalla tuntimääritteet akateemisesta opetusperinteestä, ja ryhtyivät käsittelemään tuntia siten, että se tarkoittaisi 60 minuuttia. Tällä kikalla opetuksen maksimimäärä olisi noussut kolmanneksella. Tämä muistaen on vaikea nähdä, että kontaktiopetustuntimäärien poistamisella olisi ainakaan työhyvinvointia lisääviä vaikutuksia opettajille. Enimmäistuntimäärärajoituksen poistamisen vaatimuksella ei näytäkään olevan muuta tavoitetta kuin repiä työntekijän selkänahasta viimeisetkin riekaleet irti.
Antero Puhakka
Pääluottamusmies
Itä-Suomen yliopisto