Tunneside työyhteisöön on murentunut korona-aikana, ja yhteenkuuluvaisuutta on ryhdyttävä rakentamaan uudelleen.
Valoisempaa aikaa kohti ollaan jälleen menossa, kiitos lumisen maiseman ja päivänvalon lisääntymisen myötä! Kahden vuoden lähes katkeamaton etätyöputki on takana päin ja hiljalleen valmistaudumme palamaan työpaikoillemme työnantajan osoittamiin tiloihin, ainakin osaksi työajastamme. Mutta mihin olemmekaan palaamassa? Kuinka monella meistä yhteys ennen korona-aikaa tuntemaamme työyhteisöön tuntuu olevan vain ohuen, ellei peräti olemattoman langan varassa?
Pysähtyessäni miettimään mennyttä korona-ajan työrupeamaa tein itseäni hätkähdyttävän havainnon: en muista lähiesimieheni kertaakaan ottaneen minuun yhteyttä kysyäkseen: ”Hei Stina, mitä sinulle kuuluu?”. Ja samaan hengenvetoon totesin itselleni: ”No, enpä minäkään ole kysynyt tätä kysymystä lähiesimieheltäni”. Työpäivät, -viikot, -kuukaudet ja, ihme kyllä, työvuodetkin ovat täyttyneet ensin etätyön harjoittelusta, siihen tottumisesta ja ehkä nauttimisestakin, mutta samalla kuukausi kuukaudelta aiempi työyhteisö on alkanut tuntua aina vain jotenkin etäisemmältä. Miksi?
Yhteys työyhteisöön tuntuu olevan vain ohuen langan varassa
Huomasin tottuneeni ajatukseen, että sujuuhan työntekoni näinkin. Hoidan opetukseni, näen opiskelijat niminä tai nimikirjaimina pieneltä ruudultani, mutta millaiset kasvot ja kanssaoppijat pienten ikonien takana oikein piileekään, jää aika hämäräksi. Hallinnon kokoukset rullaavat, tehokkaammin kuin aiemmin (kuulen näin sanottavan). Väliin toki mahtuu erikseen sovittuja tapaamisia ja keskusteluja yhteistyökumppaneiden ja kollegojen kanssa, joskus muuten vaan jollakin pienellä porukalla juttelua mutta kuvaruudun välityksellä tietenkin.
Vielä pitäisi jaksaa virtuaalikahvitauolle, -taukojumppaan, -seminaariin ja -työyhteisötapaamisiin, mutta mitä tehdä, kun kuvaruudun tuijottamisesta, kuulokkeiden pitämisestä, kotinetin pätkimisestä ja mikrofonien suhinoista väsyneet aivot eivät jaksa enää minuuttiakaan digitaalikuormaa. Huomaan karsineeni lähes kaiken ”ei-pakollisen” virtuaaliosallistumisen minimiinsä, keskityn ydintehtäviini (ei tietenkään huono juttu), mutta mitä olenkaan samalla menettänyt. Minulla ei ole enää otetta entiseen työyhteisööni. Uusia ihmisiä on tullut, toiset ovat kenties lähteneet, mutta jokseenkin huomaamatta. Tunnesiteeni työyhteisöön hiljalleen rapautuu.
Yhteenkuuluvaisuutta on alettava rakentaa uudelleen
Miksi näin kävi? Olisiko tuo harmittomalta tuntuvan, arkipäiväisen kysymyksen aika-ajoittainen esittäminen ja toisen kuunteleminen pitänyt siteen työyhteisöön nykyistä lujempana? Jälkiviisaana uskallan väittää vähintäänkin itseni puolesta, että kyllä. Päästessämme nyt takaisin ”ihmisten ilmoille” joudumme ehkä uudelleen opettelemaan ”ihmisten tavoille”. Yhteenkuuluvuutta, yhteisöllisyyttä on ryhdyttävä rakentamaan uudelleen, on tutustuttava uusiin kollegoihin ja opiskelijoihin, istuttava ajan kanssa kahville ihmisten kuulumisten ääreen. Aloitetaan vaikka kysymällä: ”Hei, mitä Sinulle kuluu?”.
Stina Giesecke
Vanhempi yliopistonlehtori, Aalto-yliopisto
