Kolme tohtoria kertoi Acatiimille omat uratarinansa. Tässä jutussa tarinansa kertoo yliopisto-opettaja Laura Ketonen.
— Menin suoraan lukiosta Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa.
Valinta oli aika käytännönläheinen: olin aina pärjännyt luonnontieteissä ja halusin pois Turusta, jonnekin jossa voi hiihtää. Jyväskylä osoittautui hyväksi valinnaksi. Tein tutkintoni kuudessa vuodessa ja suoritin samalla pedagogiset opinnot. Graduni tein luokanopettajaopiskelijoiden energiaa koskevista käsityksistä.
Opiskeluaikana menin naimisiin ja valmistuttuani sain kaksi lasta, joten aloitin työurani opettajana kunnolla vasta vuonna 2010. Sain silloin puolentoista vuoden viransijaisuuden. Sen loputtua olisin jäänyt työttömäksi, joten päätin opiskella vielä kemianopettajan pätevyyden matematiikan ja fysiikan lisäksi. Kävin myös kysymässä professorilta jatko-opinnoista, mutta mikään tarjolla ollut projekti ei tuntunut omalta.
Lisäpätevyys auttoi työllistymään. Vuodesta 2013 sain ensin sijaisuuden ja 2014 vakipaikan. Huomasin myös, että opettajana minua kiinnosti kokeilla uutta. Aloin pitää blogia, jossa kerroin kokeiluistani. Sen ansiosta minut pyydettiin kaupungin työryhmään kehittämään perusopetuksen oppilasarviointia.
Sen myötä kiinnostukseni tutkimukseen kasvoi, ja vuodesta 2017 aloin tehdä työn ohessa väitöskirjaa oppilaiden keskinäisestä vertaisarvioinnista. Syksyllä 2018 otin virkavapaata ja lähdin vuodeksi yliopisto-opettajaksi. Yläkoulussa iso osa työstä on kasvattamista, joten tuntui ylelliseltä, kun yliopistolla pystyin keskittymään opettamiseen. Kaksi seuraavaa vuotta jatkoin yliopistolla projektitutkijana.
Kolmen vuoden virkavapaan jälkeen jouduin päättämään, palaanko kouluun vai otanko lopputilin. Päätin jäädä yliopistolle, vaikka koulumaailman kollegoja jäikin ikävä ja vakituisen työpaikan menetys kirpaisi.
Väittelin keväällä ja syyslukukaudella jatkan yliopisto-opettajana. Samalla teen rahoitushakemusta tutkimushankkeelle, jossa olisi tarkoitus selvittää vanhan laitokseni fysiikan opetuksen kehittämistä.
Tällä hetkellä huomaan pitäväni yliopistolla lähes kaikesta. Jopa hakemuksen teko tuntuu näin ensikertalaisena kiehtovalta. Toisaalta tutkijan urapolkuun usein liitetty ajatus ulkomailla tehdystä postdoc-kaudesta ei kyllä perheellisenä tunnu realistiselta ajatukselta.
Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että yliopisto on minun paikkani, ainakin jos rahoitusta löytyy. Usein mietin, että olenpa onnellinen, kun saan tutkia itseäni kiinnostavia asioita.
Teksti: Juha Merimaa
Kuva: Petri Blomqvist
Juttu on julkaistu alunperin Acatiimi-lehdessä 4/2021. Lue lisää verkkoversion jutusta tai painetun lehden 4/2021 sivulta 8.