Tieteentekijäpäivä 7.11.2025
Timo R. Stewart
Viimeisen parin vuoden aikana olen saanut paljon palautetta. Näin kaiketi käy, kun esiintyy toistuvasti julkisuudessa, etenkin television ajankohtaisohjelmissa. Tutkijat eivät ole poikkeus. Ehkä jopa päinvastoin.
Olen jutellut aiheesta monien kohtalotovereiden kanssa, mutta etenkin tutkijoiden. Yhteinen kokemus näyttää olevan, että palautetta tulee hyvin monenlaista. Osa kannustavaa, osa loukkaavaa, osa häiritsevää ja osa yksinkertaisesti hämmentävää. Monet kollegat ovat saaneet esimerkiksi yksityiskohtaisia analyyseja kielioppivirheistään. Toisten käsien liikkeet, manerismit tai pukeutumisvalinnat kirvoittavat sähköposteja tai puheluita huolestuneilta kansalaisilta. Etenkin monet naistutkijat saavat osakseen erittäin asiatonta ja alatyylistä lokaa. Lähettäjinä ovat yleensä miehet.
Palaute on oikeastaan tässä yhteydessä vähän harhaanjohtava termi. Olen saanut sadoittain sähköpostiviestejä sekä vielä moninkertaisesti suuremman määrän sosiaalisen median eri kanavien yksityisiä ja julkisia viestejä, joiden pääasiallinen tavoite on ollut solvata tai mustamaalata minua, toisinaan myös uhkailla.
Kaava on näissä yhteydenotoissa aina sama. Kirjoittaja ei pidä jostain asiasta, jonka olen sanonut. Siitä hän päättelee, millainen henkilö olen, maalaa tästä jonkinlaisen irvikuvan ja käy räyhäkkääseen hyökkäykseen sitä vastaan. Erittäin harvoin saa lukea asiallista kritiikkiä itse puheiden aiheista.
Tämä on suoraan sanottuna ollut vähän yllättävää. Tutkijat ovat tottuneet siihen, että ajatuksia haastetaan. Se kuuluu työnkuvaan. Asiallisesti esitetyt vasta-argumentit ovat lahja. Niiden avulla itse kukin voi kehittää ajatteluaan ja etsiä parempia vastauksia, ja kysymyksiä, yhdessä, dialogin ja debatin kautta. Etenkin yhteiskuntatieteilijälle on aivan keskeistä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, mikä tietysti tarkoittaa halua kuunnella erilaisia näkemyksiä sekä avoimuutta kritiikille.
Olen asettanut itseni alttiiksi tällaiselle keskustelulle tekemällä monia aivan tietoisia valintoja. En tarkoita vain sitä, että olen antanut runsaasti aikaani medialle, käyttänyt selkeää kieltä ja pyrkinyt puhumaan hyvin suoraan. Kuten monet historiantutkijat, minäkin olen panostanut nimenomaan kirjojen kirjoittamiseen toivoen, että työni olisi siten paremmin laajemman yleisön tavoitettavissa. Olen kirjoittanut kirjani suomeksi, koska olen halunnut kannustaa nimenomaan keskustelua Suomessa ja suomeksi.
Nämä ovat valintoja, jotka sisältävät riskejä tutkijan uran ja rahoitushakujen kannalta. Niissä ei painoteta julkaisujen tai viittausten määrän maksimoimista. Olen kuitenkin tässä halunnut kulkea omaa polkuani, ja tähän mennessä myös saanut siihen hyvät mahdollisuudet.
Pidän suomenkielistä yhteiskunnallista keskustelua ja tieteentekijöiden osallistumista siihen elintärkeänä avoimelle demokraattiselle yhteiskunnalle. Vaikutus on lisäksi kahdensuuntainen. Se koskee myös tutkijoita. Mikäli yhteiskuntatieteilijät eivät osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun, he menettävät kykynsä tehdä niin. Norsunluutorneihin ei ole varaa kenelläkään.
Valinta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun on siis tärkeä. Siitä ei kuitenkaan aina seuraa sitä, mitä toivoisi. On hyvä tiedostaa, että nykyisellään asiakeskustelujen sijasta luvassa on usein lähinnä solvausta, mustamaalausta ja vaientamisyrityksiä. Kollegat eri aloilta voinevat tämän vahvistaa. Oli siten puhetta rokotteista, maahanmuutosta, ilmastonmuutoksesta, naisiin kohdistuvasta syrjinnästä, rasismista, susikannoista tai Palestiinasta, postilaatikko täyttyy ilkeilystä ja ärtyneestä tunnepuheesta. Argumentit loistavat poissaolollaan.
Tämäkään ei ole koko kuva. Olen saanut myös todella paljon positiivista palautetta. Toisin kuin solvaukset, kiitokset tullaan usein antamaan kasvokkain. Monet ovat kirjoittaneet hyvin koskettavia ja kannustavia viestejä. Niillä on ollut erittäin suuri merkitys minulle, ne oikeasti auttavat jaksamaan. Olen hyvin kiitollinen ja yritän myös itse muistaa toimia samoin.
Monissa näistä kannustavista viesteistä on kuitenkin ollut piirre, joka on jäänyt minua vaivaamaan. Juuri sen haluan nostaa tänään esiin. Moni kirjoittaa juuri siksi, että tietää tai arvaa minun saavan paljon vihapuhetta osakseni. Jotkut sanovat, että arvostavat sitä, että olen ollut rohkea.
Olen näistä viesteistä todella kiitollinen, mutta tämä viimeinen sanoma on myös kylmäävä. Se on tarkoitettu hyvällä, mutta kuulostaa samalla vähän varoitukselta. Jokaisen kerran jälkeen olen jäänyt miettimään, mikä se on se rohkea teko, jonka olen tehnyt?
Tiedän, että palautteella viitataan siihen, että olen puhunut medialle Gazan tapahtumista. Tämä on kuitenkin ollut keskeinen osa työtäni. Itse aihealue on minulle erittäin tuttu. Olen tehnyt tutkimusta liittyen länsimaisiin käsityksiin Lähi-idästä. Olen perehtynyt laajasti Israelia ja Palestiinaa koskevaan tutkimukseen, etenkin omalla poliittisen historian alallani. Israelin miehityksen dynamiikka ja sen vaikutukset palestiinalaisten elämään ovat tulleet omakohtaisesti tutuiksi asuessani ja työskennellessäni Tel Avivissa ja Itä-Jerusalemissa.
Tiedän myös, että rohkeudesta puhutaan juuri siksi, että aistitaan se vihan myrsky, joka puhujiin kohdistuu. Asumme kuitenkin avoimessa yhteiskunnassa, liberaalissa demokratiassa, jossa on yksi maailman vapaimmista medioista, hyvä koululaitos, laadukkaat yliopistot ja toimiva oikeusvaltio, jonka keskeisiin instituutioihin kansalaiset luottavat. Suomalaiset arvostavat tiedettä, sananvapautta ja lukemista.
Voin puhua ja kirjoittaa ilman, että poliisi tulee hakemaan minua yöllä. Minun ei tarvitse pelätä tulevani ammutuksi rappukäytävään. Kukaan ei lakkauta lehtiä, jotka pyytävät minulta haastattelua tai pidätä niiden päätoimittajia.
Mutta silti saan kiitosta siitä, että olen rohkea.
Tunnistan mitä tällä tarkoitetaan, ja juuri tässä on ongelma. Vihapuhe toimii. Vaientamisyritykset toimivat. Mustamaalaus ja lokaaminen toimivat. Tiedän monia sellaisia, joilla on ääni, mutta ei halua – tai sitä rohkeutta – osallistua julkiseen keskusteluun. Olen kuullut sanoja, joita sanotaan vain yksityisesti, jotta vältyttäisiin hyökkäyksiltä. On varmasti aiheita, jotka jäävät tutkimatta, koska niiden pöyhimisen pelätään johtavan ikäviin seurauksiin.
Silloin kun yleisesti tiedetään, että tutkijan pitää olla rohkea puhuakseen asiantuntemuksensa pohjalta, ollaan jo aika pitkällä itsesensuurin hitaasti alaspäin viettävällä polulla. Se on polku, jonka päässä on jotain paljon vaarallisempaa, kuin ikävästi sanoitetut sähköpostit. Siksi meidän pitää nyt kaikkien olla rohkeita.
Miten se tehdään? Näyttämällä esimerkkiä. Lähetä kannustavaa palautetta, kun siihen on aihetta. Sillä on merkitystä. Anna asiallista, kunnioittavaa ja asiapohjaista kritiikkiä julkisesti, kun siihen on aihetta.
Älä myöskään tee näitä asioita ainoastaan yksityisesti, vaan ihan nimenomaisesti julkisesti. Sillä paljon olennaisempaa kuin itse kunkin näkemykset ja persoona, on meidän kykymme käydä asiapohjaista keskustelua yhteiskunnallisista aiheista. Tämä on tieteentekijöiden keskeistä osaamisaluetta. Siinä me voimme näyttää parhaimmillaan mallia. On myös velvollisuutemme tehdä juuri niin.
Kuvat Petri Summanen
Pääkuvassa Timo R. Stewart ja Tieteentekijöiden puheenjohtaja Antti Pajala.