Pandemiatilanteessa korostuu keskustelu yhteisöllisyydestä, yhtenäisyydestä ja yhteisestä ponnistuksesta poikkeuksellisena aikana. Mutta jäävätkö tällaisessa keskustelussa piiloon eroavaisuudet ja kokemusten moniäänisyys? Tässä tekstissä yliopistonopettaja, FT Laura Piippo nostaa esiin erityisesti yliopistomaailmalle ominaisia eroja ja epäkohtia, joita vallitseva tilanne on vahvistanut entisestään.
Tämän kirjoituksen ilmestyessä koronan aikaa – jota mediassa tavataan kutsua ”uudeksi normaaliksi – on jatkunut jo yli puoli vuotta. Keväällä mediaa ja sen diskursseja hallitsivat ilmaukset tilanteen poikkeuksellisuudesta ja kaikkia koskettavasta luonteesta. Tarvittiin talkoita, myönnytyksiä meistä jokaiselta. Kaikki joutuivat etsimään arkeaan poikkeuksellisessa tilanteessa. Kevään uutisissa korostui myös vahvasti etätöihin suuntaavien ääni. Pakkasimme kirjamme, tulosteemme ja kannettavat tietokoneemme, ja siirryimme sujuvasti kotiin turvataksemme sekä itseämme että toisiamme. Päivälehdet täyttyivät etätyön jaksottamista, työpisteiden rakentamista ja taukojumppaa koskevista vinkeistä sekä kolumneista, jossa pohdittiin kesämökiltä työskentelyn mahdollisuuksia ja moraalista oikeutusta. Samaan aikaan monenlaiset tilanteet ja positiot näyttäytyivät mediassa usein juuri toiseuden kautta, esimerkiksi niinä muina, jotka eivät voi jäädä etätöihin.
Nyt syystalvella yhteisyyttä korostavat äänenpainot ja persoonamuodot jatkuvat, eritoten yliopiston omassa retoriikassa. Olemme tehneet digiloikan, olemme opetelleet uutta ja olemme tehneet parhaamme. Tällainen ääni kuitenkin on, kuten todettua, varsin yksinuottinen ja sitä kautta myös ulossulkeva huolimatta siitä, että yhteisön rakentaminen ja ylläpitäminen on kenties tärkeämpää kuin koskaan. Yleistävien kertomusten ja kerrontatapojen vaarana on, että ne piilottavat alleen enemmän erilaisia eroja kuin luovat yhteisyyttä. Nyt kun yliopistoyhteisö kokoontuu edelleen yhteen ensisijaisesti ruutujen välityksellä, mihin piirtyvät erot ja mitä jää kenties piiloon?
Kasautuva hoiva
Samanlaisuutta ja yhtenäisyyttä korostavat puhetavat peittävät helposti alleen erilaisia rakenteellisia eroja. Tämä näkyy selvästi esimerkiksi siinä, miten jo nyt naisten julkaisumäärien nähdään kansainvälisesti pudonneen enemmän kuin miesten. Tähän on helppo tarjota ainakin yhtä tutkimustiedosta kumpuavaa selitystä: hoivatyö on yhteiskunnassamme edelleen kasautunut naisten kannettavaksi. Tämä näkyy sekä siinä, että ns. hoiva-alojen työntekijöistä valtaosa on naisia mutta myös siinä, että erilainen kodin ja yksityisen piiriin rajautuva hoiva on samalla tavoin korostuneesti naisten vastuulla. Keväällä koronan sulkiessa koulut ja asettaessa vanhemmat ikäluokat riskiryhmään korostui keski-ikäisten naisten vanhemmistaan ja lapsistaan kantama kaksoisvastuu myös merkittävästi. Samaan aikaan julkisessa puheessa perheellisten ääni voimistui yksineläjien sijaan.
Vaikka ajat muuttuvat ja vaativat meitä joustamaan, eivät mittarit jousta – lähinnä siksi, että niitä myös seurataan samoin odotuksin kuin ennen nyt meneillään olevaa pandemiaa. Jyväskylän yliopiston opiskelijoille myönnettiin keväällä erittäin tärkeitä helpotuksia opintotavoitteisiin, mutta esimerkiksi henkilökunnan julkaisujen ja tuotettujen opintopisteiden rahoitusmallin mukainen seuranta tuntuu palautuneen kuin huomaamatta niin sanottuun vanhaan normaaliin.
Digiloikka takamatkalta
Etätyötä painottava aika on tehnyt näkyväksi myös erot digitaalisissa valmiuksissa ja taidoissa, jotka eivät välttämättä suoraan korreloi nimikkeiden ja työtehtävien kautta. Onko tietoturva eri puolineen kuinka tuttu, mitkä siihen liittyvät toiminnot ja kysymykset ovat arjessa olennaisia? Onko uusien ohjelmistojen ja ympäristöjen käyttö ja käyttöönotto sujuvaa vai kuormittaako se yliopistolaista huomattavan paljon? Kehtaako oman osaamisensa puutteita myöntää nyt, kun digiloikka sanamuodoissa on jo tehty?
Yliopistoyhteisön jäsenten asemissa ja käytettävissä olevissa resursseissa on myös suuria rakenteellisia eroja. Keväällä kävi esimerkiksi nopeasti ilmi, ettei apurahatutkijoilla ollutkaan samoja oikeuksia käyttää etäkokousohjelmistoja kuin työsuhteisilla tutkijoilla. Sähköpostilistojen ja Teams-kutsujen ulkopuolelle jäi edelleen moni. Tietoa vaihdettiin, haettiin ja jaettiin paljon myös erilaisilla puolijulkisilla, sillään työhön liittymättömillä sosiaalisen median alustoilla, niiden kesken, jotka niitä jo valmiiksi toisiinsa verkostoituneina käyttivät. Poikkeustilanne toi – ja tuo edelleen – esiin epätasaisuudet ja puuteet työsuhteisen ja apurahoilla toimivan henkilöstön perehdytyksessä. Pandemian aikana nousee korostuneesti esiin myös se, että Jyväskylän yliopisto rajaa edelleen apurahatutkijat työterveyden ulkopuolelle.
Vuotava akatemia
Jatkuva etätyöskentely etäyhteyksin muuttaa paitsi työtehoamme, myös olemisemme tapaa: erilaisten digitaalisten alustojen käytön kasvaessa myös tuottamamme ja alustojen meistä keräämän datan virta kasvaa merkittävästi. Tutkijat Nanna Bonde Thylstrup, Zeerak Waseem ja Daniela Agostinho kirjoittavat vuotavasta akatemiasta: digitaalisesta intimiteetistä ja sen aukkojen paljastamista ja tuottamista eroista. Heidän mukaansa ruutujemme välittämät näkymät myös puhkaisevat aukon totunnaisiin yksityisen ja julkisen rajoihin. Mitä teoksia työpaikalta tutulla kollegalla onkaan kirjahyllyssään (vai onko hänellä kirjahyllyä laisinkaan)? Onko koti siisti, kuivaako makuuhuoneen nurkassa pyykkiä, onko tiskipöytä puhdas? Onko asunnossa kenties muitakin? Onko huone selvästi pyhitetty työnteolle, vai onko kollega paennut yläkerran remonttia taloyhtiösaunan pukuhuoneeseen? Onko hänen kameransa pois päältä? Miksi, mitä se kertoo? Mistä ja miten taas viestivät valmiit taustakuvat, sumennukset tai filtterit – tai niiden käyttämättä jättäminen? Miten kaikki tämä rinnastuu kasvokkain tapahtuviin vuorovaikutustilanteisiin? Ruudun välittämä yhteistyö ja -toiminta avaa arkeen ja työyhteisöihin uuden tulkintoja ruokkivan tason.
Myös se, kuinka paljon liiallisuudessa uuvuttavaa ruutuvälitteistä yhteistyöskentelyä päiviimme sisältyy, vaihtelee paljon. Samalla, kun kokouksiin ja opetukseen sidotut liimautuvat ruutuihinsa ja jakavat jaksaakseen loputonta etäkokoustamista parodioivia meemikuvia, yrittävät toiset, usein itsenäisemmässä tai yksinäisemmässä tutkimustehtävissä olevat rakentaa arkeensa oma-aloitteisia kohtaamisia, vaikka sitten ruudun välityksellä. Yksinäisyyden ja eristyneisyyden kokemus voi olla varsin kouriintuntuva ja lamauttava. Samaan aikaan moni on kuitenkin, etenkin keväällä, myös iloinnut siitä, että esimerkiksi pitkät päivittäiset tai viikoittaiset työmatkat aamupalavereihin ovat tauolla. Kodin piiriin keskittyvä arki voi olla myös aiempaa pehmeämpää ja sujuvampaa.
Kuulumisen ja ajattelun tilat
Osa vanhasta hankauksesta ja kitkasta on kuitenkin myös koossapitävää ainesta, eräänlaista arjen liimaa. Työtovereiden satunnainen tapaaminen käytävässä, kahvihuoneessa tai kopiokoneella siitä etukäteen sopimatta luo osaltaan tunteen kuulumisesta ja jaetuista tiloista, joissa saamme olla toisillemme se, joka olemme ollessamme töissä. Tällaisella kuulumisen kokemuksella ja erilaisilla pienillä kohtaamisilla on keskeinen rooli erilaisten uusien ideoiden ja ajatusten synnyssä, mutta se auttaa meitä myös toisella tapaa. Tarjoamalla julkisen, työn kautta määrittyvän tilan olla, se laajentaa omia rajojamme: voimme jättää yksityisen kotiimme ja rajata siten sen, miten toiset meidät näkevät ja millaiseksi heidän kanssaan tulemme.
Tällaisen arjen työminän olemassaolo vapauttaa liikkumatilaa myös yksityiselle kotiminällemme. Nyt nämä kaksi on sullottu kerralla samaan tilaan ja huoneeseen, joka aukeaa ulospäin vain työkoneemme ruudun kautta, tarjoamatta ruumiillemme toisenlaista tapaa olla. Tämä tulee jatkuessaan rajoittamaan myös niitä ajatuksia ja ideoita, joita ruumiimme ovat kykeneviä keksimään ja kehittelemään.
Puhe ”uudesta normaalista” on siinä mielessä petollista, että se saattaa tulla sementoineeksi sellaisia käytäntöjä ja eroja, jotka eivät ole tulleet vallitsevassa tilanteessa kunnolla tunnistetuiksi ja ääneen lausutuiksi. Puhe yhteisestä ponnistuksesta piilottaa helposti ne erilaiset arjen sopeutumisen ja jouston tavat, joilla kukin on selvinnyt tänne asti – mutta joista osa ei kuitenkaan ole kestäviä. Jääköön tämä muistilapuksi tulevan varalle, aikaan, jolloin on taas hahmoteltava nykyisiin uriinsa asettuneen arjen käytänteitä ja rajoja uudelleen.
Laura Piippo
Kirjallisuuden yliopistonopettaja, FT
Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos
Jyväskylän yliopisto
(kuva: Laura Leiwo)