Koronaepidemia pakotti suomalaisen koulutusmaailman ja koko suomalaisen yhteiskunnan kaikkien aikojen digikolmiloikkaan. Ponnistus osui hyvin lankulle ja hypyllä päästiin kirkkaasti hiekalle, mutta mitä nyt? Mitä tapahtuu ja miten meidän tulisi valmistautua koronan jälkeiseen aikaan – jos sellainen nyt ylipäätään tulee?
Tänä syksynä tuli kuluneeksi neljännesvuosisata siitä, kun aloitin opintoni Jyväskylän yliopistossa. Aiemmin samana vuonna oli lanseerattu yliopiston kärkihanke, josta meille tietojärjestelmätieteen fukseille innostuneena kerrottiin: Jyväskylään rakentuisi elektroninen kampus! Kuulimme, kuinka ihan lähitulevaisuudessa opiskelija voisi opiskella paikasta ja usein ajastakin riippumatta juuri siellä ja silloin, kun se hänelle parhaiten sopisi. Luentosaleissa istuminen ja tentissä käyminen olisivat jatkossa vain yksi tapa uusien, modernimpien opiskelutapojen rinnalla.
Elektronisesta kampuksesta ei 1990-luvun puolivälissä tullut mitään. Sen sijaan sitä seurasi monta muuta hanketta, joilla oli samanlaisia tavoitteita: perustettiin valtakunnallinen virtuaaliyliopisto, opetusta suunniteltiin toteutettavan uuden tekotodellisuuslaboratorion avulla ja opettajien digitaitoja hiottiin milloin mediabussilla, milloin digikummeilla. Kaikesta tästä huolimatta opiskelijat kuitenkin edelleen vaelsivat luentosaleihin, istuivat tentissä tuijottamassa mietteliäänä tenttikonseptia ja kipuilivat aamukahdeksalta alkavien kurssien kanssa.
Opetuksen digitalisoitumisen musta joutsen
Sitten tapahtui jotain odottamatonta ja epätodennäköistä: opetuksen digitalisoitumisen musta joutsen ilmestyi Jyväskyläänkin nanokokoisena viruksena, joka muutti kaiken kirjaimellisesti yhdessä viikonlopussa maaliskuun puolivälissä 2020. Kun aiemmin oli vain toivottu, suunniteltu ja yritetty, niin nyt oli pakko. Koko suomalainen koulutusmaailma – ja monessa mielessä koko suomalainen yhteiskunta – otti pakotetun digikolmiloikan, jonka jälkeen tuskin enää on paluuta entiseen.
Millainen se kuuluisa uusi normaali yliopistossa opettavan näkökulmasta sitten on? Millainen on uusi tapa opettaa ja tehdä työtä? Onko virtuaaliyliopisto vihdoinkin syntynyt? Mitkä nyt kokemistamme muutoksista jäävät pysyviksi ja missä asioissa palaamme takaisin entiseen heti, kun se vain suinkin on mahdollista?
Ehkä tärkein koronasta seuranneen digiloikan seuraus oli se, että havaitsimme monen sellaisen asian, jota aiemmin oli jostain syystä pidetty mahdottomana, olevan sittenkin mahdollista. Opiskelijoita voi opettaa ja ohjata verkossa. Kokouksia voi oikeasti pitää verkossa. Valintakokeetkin voi järjestää verkossa. Monesti sanotaan, että pakko on paras motivaatio. Tämä pitää hyvin paikkansa myös koronan aiheuttamiin toimintatapojen muutoksiin liittyen.
Opetuksen siirtymisen verkkoon pelättiin hidastavan opintojen etenemistä. Ainakaan meidän tiedekunnassamme, Informaatioteknologian tiedekunnassa, tämä ei pitänyt paikkaansa. Kävikin itse asiassa juuri päinvastoin: niin opintojaksojen kuin tutkintojenkin suorittajamäärät näyttäisivät olevan korona-aikaan korkeampia kuin vuotta aiemmin vanhassa normaalissa. Toki pitää muistaa, ettei syynä ole pelkästään opiskelun tavan muutos, vaan myös koronarajoitukset ovat osasyynä kehitykseen: kun muu tekeminen väheni radikaalisti, jäi opiskelulle enemmän aikaa.
Siirtyminen verkkoon aiheutti myös haasteita, joista merkittävin on varmasti kohtaamisten ja vuorovaikutuksen väheneminen, tai käytännössä sen katoaminen etätyöskentelyyn ja virtuaaliopetukseen siirryttäessä. Suomalainen opiskelija ei luentosalissakaan intoudu kovin aktiiviseen dialogiin, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan verkko-opetuksessa vuorovaikutus katosi käytännössä kokonaan.
Myös opiskelijat ovat kaivanneet vuorovaikutusta ja kohtaamisia. Vaikka aikana ennen koronaa olikin yleistä, että kaikki mahdollinen olisi haluttu suorittaa etänä, niin nyt kaivataan kontaktiopetusta: monien mielestä opiskelu omissa oloissa ja usein omaan tahtiin on paitsi ikävää, niin myös yllättävän haastavaa: rutiinit jäsentävät elämää ja yliopistolle siirtyminen piirtää eron opiskelun ja muun elämän välille.
Vaikka me opettajat kehitymmekin koko ajan taitavammiksi etäopettajiksi, niin uskon, ettei täydellinen virtuaalisuus jää pysyväksi, vaan kohtaamisiin ja vuorovaikutukseen palataan heti, kuin se vain on mahdollista.
Työ muuttui myös yleisesti
Korona muutti työtä myös yleisesti. Se vei usein työpäivästä kaiken huokoisuuden. Työkavereiden kanssa ei enää istuskeltu kahvilla, rupateltu käytävällä tai käyty syömässä. Kahvitunnit korvautuivat toinen toistaan seuraavilla Teams-palavereilla: jotenkin ainakin minusta tuntui siltä, että kun palavereja nyt oli niin helppo järjestää, niitä sitten järjestettiin. Välillä oli vaikeaa löytää kaikkien päivän teamsien, zoomien ja skypejen välistä sitä taukoa, jonka aikana olisi ehtinyt syödä – puhumattakaan siitä, että olisi ehtinyt kokata jotain syötävää.
Usein työpäivä alkoi ikään kuin huomaamatta, kun herättyään siirtyi kahvikupin kanssa työpisteelle, josta sitten havahtui vasta illansuussa – edelleen yöpuvussa ja tukka takussa. Tiivis työpäivä sekä työmatkojen ja muun arkiliikuskelun pois jääminen näkyi meistä monella myös vaa’alla: koronakilot ja huomaamatta heikentynyt kunto olivatkin yllättäviä, mutta sinällään luonnollisia seurauksia työnteon tavan muuttumisesta ja työpisteelle jumittumisesta.
Pessimismipedagogiikka ei saa jäädä pysyväksi
Oululaiset Merja Maikkola, Maija Saviniemi ja Paula Vaskuri esittelivät koronakeväänä pessimismipedagogiikan käsitteen. Puolankalaiseen pessimismiin pohjaavan ajattelun keskeisin sanoma on se, että moni asia voi mennä pieleen ja se on ihan OK: rimaa ei aina tarvitsekaan virittää korkeimmalle tasolle.
Tämä sama ajattelu näkyi selvästi myös meidän työssämme koronakeväänä: yliopiston johdonkin viesti oli, että etäopetukseen on nyt siirrytty sellaisella vauhdilla, ettei kaikki mitenkään voi onnistua, eivätkä jälki ja pedagogiikka välttämättä ole ihan priimaa. Tämä oli aivan oikea viesti kevään yllättävässä tilanteessa, ja uskon, että itse asiassa selvisimme monien odotuksia selvästi paremmin.
Pessimismipedagogiseen ajatteluun liittyy kuitenkin riskinsä. Jos jo lähtöajatus on se, että esimerkiksi verkko-opetuksessa on kyse vain väliaikaisesta poikkeustilanteesta, eikä rimaa kannata sen vuosi asettaa kovin korkealle, voi tästä semisuoriutumisesta tulla pysyvästi odotettu suoritustaso: ei välttämättä kovin kummoista, mutta kuitenkin riittävää. Näin ei saa kuitenkaan käydä, ja nyt kun akuutista tilanteesta on selvitty, on aika varmistaa, ettei näin tosiaankaan käy.
On siis aika jälleen yhdelle uudelle virtuaaliyliopistohankkeelle – tällä kertaa sellaiselle, joka oikeasti tuottaa tuloksia. Työnantajan tulee panostaa paitsi henkilöstölle tarjottavaan koulutukseen, niin myös käytössämme oleviin työvälineisiin. Jyväskylän yliopistossa perustyövälineiden – esimerkiksi tietokoneiden ja puhelimien – suhteen tilanne on hyvä, mutta laadukkaan verkkomateriaalin tuottamisessa opettaja jää vielä teknologian osalta liian usein yksin ja oman lompakkonsa varaan.
Vaikka kohtaamiset ja vuorovaikutus varmasti vielä palaavatkin osaksi yliopisto-opetusta, on verkko-opetuksesta tullut kaikilla aloilla osa arkea. Tuossa arjessa tuotoksemme eivät saa näyttää ja kuulostaa diginatiivien näkökulmasta säälittäviltä, vaan kiinnostuneille opettajille on tarjottava riittävästi resursseja tuottaa oikeasti laadukasta digisisältöä. Sekä pedagoginen että asiaosaaminen meillä on. Nyt entistä useammalla on myös kokemuksen tuomaa uskallusta panostaa tekniseenkin toteutukseen.
Panu Moilanen
lehtori, informaatioteknologian tiedekunta
Kirjoittaja toimii lehtorina ja koulutusvastaavana informaatioteknologian tiedekunnassa, jossa hän vastaa turvallisuus ja strateginen analyysi -maisteriohjelmasta. Erilaiset tekniset vempaimet ovat aina kiinnostaneet kirjoittajaa, ja korona olikin hyvä syy hankkia niitä vielä vähän lisää. Opettajana kirjoittaja unelmoi monimediaisesta kurssista, jonka tarina tempaisisi opiskelijat mukaansa niin, etteivät he oikeastaan edes huomaisi opiskelevansa.