Keskiryhmien hallituspaikkaa tavoitteleva yliopistonlehtori Olli-Pekka Moisio kertoo ottaneensa tavoitteekseen, että yliopistoyhteisön uusi johtajisto lähtisi rohkeasti tavoittelemaan entistä avoimempaa ja harkitsevaan vuoropuheluun perustuvaa johtamisjärjestelmää. Siinä jokaisella meistä olisi mahdollisuus kokea aidosti tulevansa kuulluksi ja nähdyksi.
Reilu vuosi sitten julkaistiin Owal Groupin toteuttama vuoden 2010 yliopistolakiuudistuksen arviointi. Arvioinnissa todettiin, että ”yliopistolain muutoksen myötä yliopistojen johtamisjärjestelmästä on tullut johtajakeskeisempi”. Johtajakeskeisyys on tuottanut ”nopeamman, joustavamman ja ketterämmän päätöksentekorakenteen”, mutta tämän muutosprosessin seurauksena yliopistoyhteisö on etääntynyt päätöksenteosta.
Joku saattaisi puhua edustuksellisuuden kriisistä. Itse näkisin, että edellä olleen tuloksen tosissaan ottava yliopisto voi parhaimmillaan tavoitella parempaa ja laadukkaampaa johtamista, joka ottaa huomioon yliopistoyhteisön nykyistä paremmin. Edustuksellisuudella on tässä oma tärkeä roolinsa, mutta se ei takaa onnistunutta johtamista automaattisesti. Edelleen pitäisi selvittää entistä tarkemmin hyvään johtamiseen kykenevien johtajien ominaisuudet. Tämän pohdinnan tueksi on olemassa tutkittua tieteellistä tietoa.
Politiikan tutkija Pierre Rosanvallon on tutkimuksissaan osoittanut, että epäluulo tai jopa epäluottamus vallankäyttäjiä kohtaan on välttämätöntä edustuksellisen demokratian toteutumiselle. Yliopistoissa johtamismalli on seurannut pitkään edustuksellisuuden periaatteita (kolmikanta), jotta jokainen yliopistoyhteisön jäsenen näkökulma tulee näkyväksi erilaisissa päättävissä elimissä ja kehittämisryhmissä aina yliopiston hallituksesta tiedekunta- ja laitosjohtamiseen saakka. Tällaiseen laajojen ihmisryhmien edustamiseen on sisäänrakennettuna voimakas jännite edustettavan tahdon ja edustajan toimien välille. Rosanvallon korostaa, että vallankäyttäjiä, heidän motiivejaan ja toimiaan tuleekin jatkuvasti epäillä: edustajien toimia tulee voida valvoa ja seurata.
Epäluulon ja epäluottamuksen merkitys tai sen seuraukset yliopistotasoiselle edustuksellisuudelle on nähdäkseni ainakin kaksitahoisia. Ensinnäkin edustuksellisten virallisten päätöselinten toimet tulisi olla mahdollisimmanavoimia ja läpinäkyviä, jotta edustajien toimia voidaan seurata ja näin arvioida tehtyjen päätöksien mielekkyyttä. Tämän ei kuitenkaan tulisi tarkoittaa hallinnollista silmänkääntötemppua, jossa yliopistoyhteisö osallistetaan näennäisesti annettujen tavoitteiden ajamiseen vailla minkäänlaista todellista mahdollisuutta vaikuttaa tämän tavoitteenasettelun määrittelyyn.
Yhteisön tavoitteen asettamisen prosessissa ei niinkään ole ensisijassa kyse vain erityisen tahdon ilmaisusta, vaan laajemman tahdon muodostamisen prosessista. Siinä yliopistoyhteisön osapuolet esittävät erilaisia näkökulmia, huomioita ja kokemuksia. Tässä prosessissa on myös tärkeä perinteistä yliopistoyhteisöä määrittänyt piirre: ajatuksena on, että prosessin osapuolet ovat valmiita arvioimaan omia näkemyksiään keskustelussa esitettyjen muiden näkökulmien ja huomioiden valossa.
Yliopistoyhteisön kuulemistilaisuuksia tai erinäisiä kehittämishankkeita ei voi välttämättä suoralta kädeltä lukea yliopistoyhteisön näkökulman huomioonottamisena edustuksellisessa mielessä. Tämä ajatus pätee siitäkin huolimatta, että yliopistoyhteisö osallistuisi entisistä enemmän itseään koskevaan päätöksentekoon edustuksellista päätöksentekoa täydentävillä tavoilla. Edustuksellisuus on keskeinen ja hyväksi havaittu tapa vaikuttaa yliopiston kehitykseen. Se mahdollistaa moniportaisen dialogin ylhäältä alas – ja päinvastoin. Tavoitellessani yliopiston paikkaa yliopiston hallituksessa yliopiston keskiryhmän henkilöstöjärjestöjen asettamana ehdokkaana, olen ottanut tavoitteeksi, että yliopistoyhteisön uusi johtajisto lähtisi rohkeasti tavoittelemaan entistä avoimempaa ja harkitsevaan vuoropuheluun perustuvaa johtamisjärjestelmää. Siinä jokaisella meistä olisi mahdollisuus kokea aidosti tulevansa kuulluksi ja nähdyksi. Yliopisto olemme me.