Länsimaiset korkeakoulut ovat rakentuneet valkoiselle, miehiselle, cis-sukupuoliselle, heteronormatiiviselle ja vammattomalle pohjalle. Heidi Kosonen pohtii esseessään saavutettavuus- ja yhdenvertaisuustyötä kahden kulttuurin välissä ja kysyy, voisivatko pakolliset koulutukset auttaa epätasa-arvoisen yliopiston muuttamisessa saavutettavaksi instituutioksi.
Marraskuussa 2021 Winnipegin yliopiston sähköpostissani on minulle suunnattu viesti:
“Hello Heidi. All individuals who have a formalized employment relationship with the University of Winnipeg must complete a 30-minute mandatory online training course required by government legislation (Accessibility for Manitobans Act) as a condition of employment. This course must be completed as soon as possible following the commencement of your employment.”
Tämä on luultavasti jo kuudes kerta, kun olen saanut tämän sähköpostin sinä aikana, kun olen ollut Kanadassa postdoc -tutkijan lyhyessä vuoden työsuhteessani. Hassua on, että suoritin tämän verkkokurssin jo heti ensimmäisen viestin saatuani alkuvuodesta 2021, mutta järjestelmä on tästä huolimatta jatkanut muistutusviestin lähettämistä epäsäännöllisin väliajoin mutta sinnikkäästi. Tällä Manitoban osavaltion pakolliseksi määräämällä kurssilla käydään läpi keinoja saavutettavuuden lisäämiseksi. Tavoitteena on ymmärtää erilaisten fyysisten, psyykkisten ja intersubjektiivisten tekijöiden vaikutuksia yliopistojen esteellisyyteen ja epätasa-arvoon. Kurssilla käydäänkin läpi erinäisiä esteellisyystekijöitä, joita opettajana tulisi ottaa huomioon vaikkapa luentodioja valmistellessa. Yksinkertaisin oppisisältö koskee kuitenkin ihmisten kohtaamista ihmisinä mahdollisista eroista huolimatta.
Korkeakoulutuksen saavutettavuutta Suomessa ajava ESOK-verkosto määrittelee termipankissaan saavutettavuuden yhdenvertaista osallisuutta ja inkluusiota edistävänä asenteena, jonka tavoitteena on ”informaation, järjestelmän, laitteen, ohjelman tai palvelun käytettävyys riippumatta henkilön ominaisuuksista, esimerkiksi toimintarajoitteesta, vähemmistöön kuulumisesta tai vähävaraisuudesta” (ESOK 2013). Saavutettavuus pitää sisällään likeisesti siihen kuuluvan esteettömyyden, mutta pyrkii ennakoimaan mahdollisten esteiden syntymistä pikemmin kuin keskittyy niiden korjaamiseen jälkikäteen. Nämä tavoitteet pelkistyvät usein fyysisten tilojen esteellisyyskysymyksiin, kuten niiden muuttamiseen pyörätuoliystävällisiksi. Monimuotoisessa yhteiskunnassa saavutettavuudessa on kyse lisäksi muun muassa sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja ihonväriin liittyvien epätasa-arvoistavien tekijöiden ja loukkaavien, alentavien tai ihmisarvoa halventavien käytänteiden minimoinnista sekä toimintarajoitteiden huomioinnista laajemminkin.
Kanadalla on pitkä historia ihmisoikeuksien, demokratian ja tasa-arvon edistäjänä, erityisesti kansakunnan etnisen monimuotoisuuden ja alkuperäiskansojen oikeuksien osalta. Ei ole ihmekään, että työsuhteisiin kuuluu pakollisena osuutena tällainen puolituntinen koulutus, joka etenee konkretiaan kaikista yksinkertaisimman ohjenuoran kautta: kohtele ihmisiä kuten haluaisit itse tulla kohdelluksi ja heidän ihmisarvonsa mukaan. Yliopistokontekstissa nämä konkreettiset toimenpiteet voivat yltää esimerkiksi ihmisten puhuttelusta heidän toivomillaan sukupuolipronomineilla ja nimellä aina toimiin näkörajoitteisten opiskelijoiden opiskelun helpottamiseksi tai yksinkertaisen kielen käyttämiseen ohjeistuksissa eri tavoin rajoittuneiden opiskelijoiden huomioimiseksi. Koulutukseen sisältyy myös kehotus pyrkiä olemaan vähättelemättä toisten kokemuksia, jos he kokevat tulleensa loukatuiksi. Yliopisto institutionaalisten rajoitteidensa vuoksi loukkaa monia. Sen monia käytänteitä, järjestelmiä ja tiloja ei ole lähtökohtaisesti suunniteltu saavutettaviksi. Siten sen monien eri lasikattojen ja etuoikeusjärjestelmien purkaminen on pitkällinen prosessi, jonka kanssa yliopiston neoliberaali instituutioluonne kinnaa vastakarvaan. Mieleen tulee muutamia kertoja, jolloin Jyttenkin toiminnassa saavutettavuus on jäänyt sanahelinän tasolle: pelkkä halu olla saavutettava ei yksinkertaisesti riitä.
Yliopisto institutionaalisten rajoitteidensa vuoksi loukkaa monia. Sen monia käytänteitä, järjestelmiä ja tiloja ei ole lähtökohtaisesti suunniteltu saavutettaviksi.
Joulukuussa 2021 olen aloittanut uudessa työsuhteessa Jyväskylän yliopistossa. Myös Suomessa, joka monesti rinnastetaan Kanadaan ihmisoikeuksien, demokratian ja tasa-arvon toteutumista tarkastelevilla mittareilla, samanlaiselle koulutukselle voisi olla tarvetta. Lähtökohtaisesti suomalaiset yliopistot ovat toki sitoutuneet saavutettavan ja esteettömän yliopiston eteen tehtävään progressiiviseen työhön ja ottaneet nollatoleranssin kaiken epäasiallisen kohtelun suhteen, mutta konkretia jää helposti uupumaan. Esimerkiksi Helsingin yliopistoa vastikään koskettaneen Afrikan tähti -skandaalin jälkimainingeissa esitetty toivomus antirasistisen koulutuksen tekemisestä pakolliseksi suomalaisissa yliopistoissa resonoi, sillä harva yliopistoyhteisön jäsen osallistuu esteellisen ja syrjivän yliopiston ylläpitämiseen tahallaan – useammin kyse on ymmärryksen ja konkretian puutteesta ja lukuisten perspektiivien samanaikaisen päälle sovittamisen hankaluudesta. Miten ajatella miljoonasta toiseudesta käsin, jos on vain yksi minä, saavutettavuuteen ja ihmisten kohtaamiseen ei saa tukea yliopistoinstituutiolta, ja jos vallitsevat käytänteet ja järjestelmät ovat pahimmillaan yhdenvertaisuuden ja saavutettavuuden ideaaleja vastaan?
Nostan esiin muutamia tuoreita esimerkkejä, joiden valossa suomalaisen yliopistotyön saavutettavuus- ja yhdenvertaisuuspuhe kaipaa enemmän konkreettisia toimenpiteitä kylkeensä. Jyväskylän yliopistossa on viime vuosina keskusteltu esimerkiksi sukupuolen korjaamisprosessin läpikäyneiden yksilöiden kantamasta traumakertymästä, kun heidän kuolleet nimensä kummittelevat yliopiston järjestelmissä. Vaikka kuolleesta nimestä koostetun käyttäjätunnuksen kanssa operoiminen on aiheuttanut ahdistusta ja esteitä, jotka ovat saaneet opiskelijoita jopa keskeyttämään opintonsa tai vaihtamaan yliopistoa (Sund 2020), yliopisto on toistaiseksi ollut vastahakoinen muuttamaan opiskelijoiden käyttäjätunnuksia. Tällä hetkellä sosiaalisen median aktivistiverkoissa keskustellaan puolestaan vammaisopiskelijoiden kohtaamasta ekskluusiosta tilanteessa, joissa heidän esiin nostamansa esteellisyyskysymykset eivät liitykään pelkkien pyörätuoliramppien rakentamiseen vaan opetustilojen esteellisyyteen laajemminkin (Räsänen 2021). Vaikka molemmat esiin nostamistani tapauksista liittyvät Jyväskylän yliopistoon, niihin liittyvä keskustelu on tuonut esiin, että samanlaiset esteellisyys- ja yhdenvertaisuusongelmat yhdistävät suomalaisia korkeakouluja valtakunnallisesti (Sund 2020; Waldén 2021).
Molemmissa tapauksissa on myös yhteisiä piirteitä, vaikka ne sijoittuvat saavutettavuuden eri laidoille toisen keskittyessä satuttaviin järjestelmiin ja toisen yhdenvertaisiin opiskelumahdollisuuksiin. Niitä yhdistää ensinnäkin vastuunsiirto yliopistoilta ongelmia kohtaaville opiskelijoille, jotka joutuvat toimimaan tienraivaajina omia oikeuksiaan puolustaakseen – usein ilman minkäänlaista institutionaalista tukea tai pysyviä muutoksia yliopistojen järjestelmiin ja toimintatapoihin. Rakenteellisen lähestymistavan sijaan monet tapaukset käsitellään yksittäistapauksina ja unohdetaan heti kun opiskelija saa opintonsa valmiiksi tai väsyy oikeuksiensa puolustamiseen. Molempia tapauksia yhdistää myös opiskelijoiden kohtaama mitätöinti. Tapauksista raportoineet opiskelijat ovat molemmat joutuneet asiaa hoitaneiden, etuoikeutetummissa asemissa olevien henkilökunnan jäsenten vähättelyn kohteeksi; vääntämään kerta toisensa jälkeen rautalangasta, mikä heidän kohtaamissaan ongelmissa on ongelmallista.
Etuoikeuksilla on sokaiseva vaikutus. Normalisoituun toimintakykyyn ja itsen kaltaisille rakennetun instituution helppouteen tottuneena on helppo kuvitella, että maailma on esteetön ja saavutettava myös toisille. Jos on aina kokenut olonsa mukavaksi omassa sosiaalisessa identiteetissään ja heteronormatiivisessa, patriarkaalisessa ja länsimaisessa yliopistossa, voi olla hankala kuvitella sitä kuormaa, mitä vähemmistöön kuulumiseen voi liittyä. Esteellisyystapaukset nostavat esiin sekä hankalia etuoikeuksia että puutteita ymmärryksessä. Siten esteellisyyteen ja yhdenvertaisuuteen liittyvät keskustelut voivat tuntua epäreilulta ja turhauttavalta, ja niihin liittyvää tunne- ja itsesivistystyötä on liian helppoa vaatia tai yksinkertaisesti olettaa vähemmistöön kuuluvalta. Tilanteessa, jossa yliopisto on vielä kaukana saavutettavasta yhdenvertaisesta instituutiosta ja työn alla on vasta rakenteisiin pesiytyneiden esteiden purkaminen, tulee vastuu muutostyöstä olla koko yliopistoyhteisöllä. Tällaisissa tilanteissa koulutukset opiskelijoiden ja henkilöstöjen moninaisuudesta ja ihmisten kohtaamisesta heidän ihmisyyttään kunnioittavalla tavalla voivat näyttäytyä tehottomilta, mutta ne ovat tärkeä ensiaskel.
Normalisoituun toimintakykyyn ja itsen kaltaisille rakennetun instituution helppouteen tottuneena on helppo kuvitella, että maailma on esteetön ja saavutettava myös toisille.
Palatakseni Winnipegin yliopistossa ihmettelemiini saavutettavuuskoulutuksiin, en väitä, että asiat toimisivat sulavasti Kanadassakaan, jossa koulutusten kaltaiset konkreettiset ja käytännönläheiset pyrkimykset yhdenvertaisuuteen on kirjattu lakiin. Ihonvärin, sukupuolen ja seksuaalisuuden perusteella syrjittyjen opiskelijoiden kokemuksia osana Winnipegin yliopiston Storytelling for Justice -liikkuvuusprojektiamme kuultuani, on hankala kuvitella naiivisti kaiken Kanadan ihmisoikeustilannetta koskevan erinomaisuuspuheen heijastuvan käytäntöön paikallisissa yliopistossa. Oman kokemukseni mukaan saavutettavuuskoulutusta vastaava järjestelmä, joka ei rekisteröinyt suoritustani ja johon liittyvät muistutussähköpostit jatkoivat kilisemistä sähköpostiini vailla mahdollisuutta raportoida ongelmasta, on kaikkea muuta kuin todiste esteettömistä järjestelmistä. Kaduilla näkyvä eriarvoisuus puolestaan piirtää järkyttävää kuvaa valkoisten kanadalaisten ja alkuperäiskansoihin kuuluvien asukkaiden epätasa-arvoisesta asemasta yhteiskunnassa. Tämä asuttajakolonialismin kautta rakentunut valta-asetelma on pesiytynyt myös yliopistoinstituution rakenteisiin. Siltikin, ilman koulutusten edustamaa epämukavan vaivalloista ja hidasta yhdenvertaisuustyötä, ei tasa-arvoisempi yliopisto koskaan tule toteutumaan.
Esseeni onkin varovainen kutsu myös suomalaisen tiedeyhteisön jäsenille vaatia koulutuksia osana laajempaa saavutettavuus- ja yhdenvertaisuustyötä: emme tiedosta vielä riittävästi toimiaksemme oikein. Vaikka koulutukset eivät ole mikään taikapulveri epätasa-arvoisen yliopiston muuttamisessa inklusiiviseksi ja yhdenvertaiseksi, ne herättelevät tiedostamaan erilaisia esteitä. Siten ajan kuluessa ne johtavat myös toimiin. Tämän lisäksi on toki pidettävä mielessä esteellisyyden ja yhdenvertaisuuden ongelmien rakenteellinen luonne. Länsimaiset korkeakoulut ovat rakentuneet valkoiselle, miehiselle, cis-sukupuoliselle, heteronormatiiviselle ja vammattomalle pohjalle, eivätkä ne tule muuttumaan esteettömiksi vain henkilöstöä kouluttamalla tai vaatimalla joka suuntaan venymistä yksittäisiltä henkilöstön jäseniltä. Tavoitteena tulee edelleenkin olla aidosti saavutettava yliopisto, jossa tehtäviä valintoja tulee ohjata tulosajattelun sijaan pyrkimys yhdenvertaisuuteen kaikilla mittareilla. Epäsuhtaisten rakenteiden korjaaminen vaatii paljon toimia ja resursointia, joita meidän on ammattiyhdistyksenä uskallettava jatkuvasti vaatia sekä itseltämme että suomalaisilta yliopistoilta.
Viitteet:
ESOK. 2013. “Käsitteet ja sanastot,” Esok.fi, URL (vierailtu 11.11.2021): http://www.esok.fi/stivisuositus/termit/kasitteet-ja-sanasto#est
Räsänen, Piritta. 2021. “Korkeakoulujen yhdenvertaisuus ei ulotu vammaisiin, sanoo opiskelija Marja Puustinen – Hän on odottanut yliopistolta yksilöllisiä opetusjärjestelyitä jo puoli vuotta,” Helsingin sanomat 20.1.2021, URL (vierailtu 12.11.2021): https://www.hs.fi/nyt/art-2000007750876.html
Sund, Saara. 2020. “Transihmisten kuolleet nimet kummittelevat — yliopistoissa ei haluta vaihtaa vanhoja käyttäjätunnuksia, vaikka se olisi mahdollista,” Jylkkäri 31.8.2020, URL (vierailtu 12.11.2021): https://www.jylkkari.fi/2020/08/transihmisten-kuolleet-nimet-kummittelevat-yliopistoissa-ei-haluta-vaihtaa-vanhoja-kayttajatunnuksia-vaikka-se-olisi-mahdollista/
Waldén, Sinipilvi. 2021. Institutionaalinen deadnaming: Korkeakoulujen kutsumanimikäytäntö cisnormatiivisen kulttuurin ilmentymänä ja marginalisaation ylläpitäjänä. Kandidaatintutkielma: Tampereen yliopisto.