Hyvät yliopistoyhteisön jäsenet, hyvä vappukansa!
Joitain kuukausia sitten uutisoitiin laajasti, että Suomen sijoitus tieteen vapauden kansainvälisessä vertailussa on parissa vuodessa laskenut alimmalle tasolle sitten toisen maailmansodan jälkeisten vuosien. Tähän on useampia syitä. Yhtäältä tiedevastaiset kannanotot ovat yleistyneet yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja tutkijoiden häirinnästä on tullut yliopistojen arkipäivää. Toisaalta, kuten Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan tuore raportti osoittaa, ehkä merkittävin ongelma ovat ne yliopistojen hallintoon ja johtamiseen pesiytyneet käytännöt, joiden kautta ulkopuolinen poliittinen ja taloudellinen ohjaus valuu alas yksittäisten tutkijoiden ja tutkimusryhmien arkeen.
Nykyisessä akateemisessa ympäristössä yliopistojen on jatkuvasti parannettava toimintansa tehokkuutta, terävöitettävä profiiliaan ja osoitettava tehokkuutensa erilaisilla arvioinneilla ja mittareilla. Kun merkittävä osa rahoituksesta kytketään ennalta määrättyihin suoritusindikaattoreihin, akateeminen vapaus alkaa hapertua, ja pääsee syntymään niin sanottu arvoloukku. Tämä filosofi C. Thi Nguyenin käsite viittaa tilanteeseen, jossa alamme korvata todelliset arvot ulkoisilla indikaattoreilla. Mittarit eivät sinällään pakota meitä suoraan hylkäämään arvojamme. Sen sijaan ne määrittelevät uudelleen, miltä menestys näyttää.
Mihin arvojen ulkoistaminen mittareille sitten johtaa? Moneenkin asiaan, mutta tässä puheessa keskityn muutamaan kehityskulkuun, joiden voidaan yhdessä osoittaa johtavan niin sanottuun kertakäyttöyliopistoon. Muodikkaat julkaisumittarit ja niiden keskeinen rooli yliopistojen rahoitusmallissa luovat tilanteen, jossa tutkimustoiminnan keskeiseksi päämääräksi ei enää yksiselitteisesti asetukaan tutkimukseen perustuvan uuden tiedon tuottaminen. Sen sijaan tutkimus välineellistyy toteuttamaan ulkoa asetettuja tavoitteita.
Tieteessä tapahtuu -lehden tuoreimmassa numerossa professori Sami Honkasalo kirjoittaa mielenkiintoisesti tieteellisten julkaisujen määrän eksponentiaalisesta kasvusta ja esittelee ajatuksen kertakäyttötieteestä. Entistä enemmän yliopistoissa syntyy kiireessä kyhättyjä tekstejä vailla syvempää merkitystä, julkaisuja julkaisemisen vuoksi. Tämä keinotekoinen julkaisuvolyymien maksimointi ei ole vain ajattelematonta, vaan myös vaarallista. Samalla tavalla kuin vahingollinen pikamuoti muokkaa vaateteollisuutta, ultranopea julkaiseminen luo uusia haasteita tutkimuksen tekemiseen, arviointiin ja levittämiseen liittyville ydinprosesseille. Pahimmassa tapauksessa kertakäyttötiede ja sen sivuvaikutukset voivat johtaa epistemiseen kriisiin, joka koskee akateemista maailmaa laajamittaisesti.
Koulutuksen osalta on puolestaan selvää, että Opetusministeriön rahoitusmalli kannustaa yliopistoja tutkintotehtailuun. Ensisijaista on opiskelijoiden valmistuminen, ja eritoten tavoiteajassa valmistuminen. Ja tätä sitten yksi ja toinen meistä näin kevätaikaan silmä kovana seuraa. Ei valmistumisessa sinällään ole mitään pahaa, päinvastoin. Ongelma on siinä, että se mitä voidaan mitata, on sivuuttanut sen, mikä on tärkeää. Tutkinnon sisällöllä ei ole suurta merkitystä, vaan tärkeintä on, että opiskelija jättää yliopiston ennen kuin tutkinnon parasta ennen -päivämäärä on saavutettu. Samaan aikaan opetuksen arvioinnin ulkoistaminen yksinkertaisille ulkoisille mittareille heikentää luottamusta opettajien osaamiseen ja vaikuttaa koko yliopistoyhteisön – sekä opiskelijoiden että henkilökunnan – hyvinvointiin.
OKM:n parhaillaan valmistelema Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2040 sisältää ajatuksen nuorten aikuisten korkeakoulutettujen osuuden nostamisesta 60 prosenttiin. Jos viimeisin OECD-vertailu kertoo nykyiseksi osuudeksi Suomessa 39%, muutos on radikaali, ja se tulee varmuudella vaikuttamaan sekä tutkintorakenteisiin että opiskelijamateriaaliin. Kun viimeaikaisessa talouskeskustelussa on keskitytty lähinnä leikkauksiin ja velkajarruun, on vaikea nähdä, että toistuvaa opiskelijamäärien kasvua kompensoitaisiin vastaavalla yliopiston resurssien kasvulla. Se, että tehdään enemmän pienemmillä resursseilla, voi toimia pienen hetken. Jossain vaiheessa edes lisääntynyt tuottavuus ei enää riitä, ja akateeminen koulutus sellaisena kuin sen tunnemme, alkaa rapautua. Keskeinen ongelma on, että kertakäyttöiset tutkinnot heikentävät paitsi yliopistoja, myös niihin tukeutuvia demokraattisia yhteiskuntia.
Rehellisyyden nimissä on varmaankin myönnettävä, että nykyinen akateeminen kulttuuri ei tule ihan heti pääsemään eroon tutkintotehtailusta, massajulkaisemisesta ja muista hypertuottavuuden muodoista. Varsinkin nuorille tutkijoille kilpailu näyttää usein armottomalta. Vastuu yliopiston muuttamisesta koskee toki kaikkia, mutta erityisesti se koskee meitä suhteellisen vakaassa asemassa olevia keski-ikäisiä ja -luokkaisia, jotka näin vapun aikaan verhoudumme usein poplariin. Yhteisönä emme voi edistää rakenteita, joissa indikaattoreiden perusteella tunnistetuilla huippututkijoilla on omat sääntönsä ja kaikki muut ovat vaihdettavissa ja kertakäyttöisiä. Mittarit eivät voi määritellä, kuka on tärkeä, kuka kuuluu yhteisöön ja ketkä voidaan jättää huomiotta.
Akateeminen arvoloukku vaanii meitä kaikkia, mutta sitä voi myös pyrkiä vastustamaan. Yksi tehokas vastalääke ovat opiskelijat, jotka pakottavat meidät toistuvasti oppimaan uutta ja soveltamaan oppimaamme uusiin ilmiöihin. Raskaiden aikojen ja nihilistisen optimoinnin vastapainon muodostavat uteliaisuus, leikkisyys ja ”iloinen tiede”. Älyllinen pelottomuus ja vaikeiden kysymysten kysyminen ei edellytä ryppyotsaisuutta. Tämä ei tarkoita, että olisimme huolettomia tai pinnallisia, vaan että säilytämme ilon ja spontaaniuden silloinkin, kun maailma tuntuu epävarmalta ja oma jaksaminen rajalliselta. Usein tärkeimmät asiat etenevät parhaiten, kun otamme ideat tosissaan, mutta itsemme hiukan vähemmän vakavasti.
Puheeni lopuksi haluan tehdä yhden konkreettisen ehdotuksen. Entäpä, jos alkaisimme järjestää henkilöstön ylikulutuspäivää! Maailmanlaajuista ylikulutuspäivää vietetään perinteisesti sinä päivänä, kun ihmisten ekologinen jalanjälki ylittää maapallon biokapasiteetin. Henkilöstön ylikulutuspäivä voisi olla vähän samankaltainen muistutus siitä, että toimintamme ei ole kestävällä pohjalla. Työehtosopimus määrittää vuosittaiseksi työajaksemme 1612 tuntia. Varovaistenkin arvioiden mukaan isolla joukolla meistä aktuaalinen työaika ylittää 2000 tuntia vuodessa. Näppituntumalta henkilöstön ylikulutuspäivä voisi sijoittua siis viimeistään johonkin syyslukukauden puolivälin tienoille.
Henkilöstön ylikulutuspäivänä voisi esimerkiksi tehdä näkyväksi niin sanottua akateemista kodinhoitotyötä eli sitä hallinnollista ja yhteisöllistä työtä, joka ei näy muodikkailla mittareilla tai kartuta ansioluetteloa optimaalisesti. Nämä yliopistoyhteisön ylläpitämisen kannalta elintärkeät toimet kasautuvat epätasaisesti siten, että niitä hoitavat poikkeuksetta eniten naiset, uransa alkuvaiheessa olevat tai muuten vähemmistöasemassa olevat yliopistolaiset. Juhlistamalla näitä akateemisen työn muotoja edes kerran vuodessa voisimme yhteisönä pyrkiä luomaan vastapainoa yksilömeriittejä korostavalle mittauskulttuurille.
Puheeni lopuksi haluan muistuttaa, että vappu kuuluu kaikille. Se on perinteisesti työläisten ja opiskelijoiden juhla, mutta se on myös määräaikaisten, osa-aikaisten ja työttömien juhla. Ei tarvitse kiivetä huipuille tai ylittää itseään juhliakseen vappua. Vappu kuuluu myös meille vähän uupuneille, työpäivän tänään vähän lyhyemmäksi jättäville ja kesälomaa jo vähän kaipaaville! Hyvää vappua kaikille!
Konsistorin puheenjohtaja professori Olli Sotamaa