Jani Hakkaraisen Puhe Tatten Vapputapahtumassa 30.4.2024

Sivistysyliopisto pyritään hautaamaan lopullisesti

 

Sivistysyliopisto on reilut 200 vuotta sitten Saksassa kiteytynyt yliopistomalli, jossa tutkijat, opettajat ja opiskelijat sivistyvät yhdessä tieteen avulla (saks. Bildung durch Wissenschaft). Mallin kivijalkoina ovat tieteen ja sivistyksen (saks. Bildung) luonteet. Ne molemmat ymmärretään avoimina prosesseina, joiden lopputulemia ei ole ennakolta selvillä. Tieteen kohdalla tämä on ilmeistä, koska tiede on instituutio, joka kurottaa tuntemattomaan, johonkin jota emme tiedä tai ymmärrä.

Sivistyksen kohdalla tuntematon on täysi ihmisyys. Sivistyminen on siis täyden ihmisyyden tavoittelua, joka on itseisarvoista. Kyse ei ole ihmisen tulosta jumalaksi tai edes enkeliksi vaan inhimillisten kykyjen oikeasta tasapainosta, jossa on yksilöllistä vaihtelua. Yksilötasolla sivistyminen on siis kasvua omien kykyjen harmoniaan.

Eräs näistä kyvyistä on kyky eettiseen elämään. Sivistyminen on siten olennaisesti sisäistettyä eettistä kasvua eikä pelkästään kehittymistä asioiden tietämisessä ja ymmärtämisessä. Kyse on siis myös kasvamisesta henkisesti täysikäiseksi kansalaiseksi. On vaikea nähdä tärkeämpää kilvoittelua monikriisin maailmassamme, jota sodat ja ekologiset kriisit riivaavat.

Sivistyminen voi tapahtua tieteen avulla, koska tieteellisten prosessien edistäminen edellyttää niiden sisäistämistä ja itsetietoisuuden kehittymistä. Tieteessä ei voi edistyä, jollei itse opi arvioimaan myös itseään ja omaa toimintaansa kriittisesti. Tämä sisältää luonnollisesti itsekriittisen tutkimuseettisen harkinnan.

Vapaus ja erityisesti tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden akateeminen vapaus on tieteen ja sivistyksen välttämätön ehto. Muuten tien käyminen kohti tuntematonta, on se sitten tieto, ymmärrys tai täysi ihmisyys, ei ole mahdollista. Itseään ei voi täydellistää, jos siihen ei anneta tilaa, aikaa ja resursseja. Sivistysyliopisto onkin julkisuuden alue, joka on autonominen erityisesti suhteessa taloudelliseen valtaan, kirkkoon ja valtiovaltaan.

Parhaillaan Suomessa kiihdytetään 80-luvulla alkanutta prosessia, jossa suomalaista yliopistolaitosta viedään täysin toiseen suuntaan, kun katsomme kokonaiskuvaa. Akateemista vapautta kavennetaan koko ajan ulkoa ja sisältä. Prosessin voisi kiteyttää yliopistolaitoksen, tieteen ja ennen kaikkea ihmisten – tutkijoiden, opettajien, hallintoihmisten ja opiskelijoiden – välineellistämiseen kansantalouden kasvun alttarille. Tähtäimessä on malli, jossa yliopistossa tuotetaan suoritteita mahdollisimman tehokkaasti: julkaisuja, rahoitushakemuksia, opintoja ja tutkintoja.

Parhaillaan on käynnissä niin sanottu tohtorikoulutuksen uudistaminen, jossa tavoitteena on lyhentää tohtoritutkinnon mediaanisuoritusaikaa täyspäiväisenä kuudesta ja puolesta vuodesta neljään vuoteen. Tämä olisi noin 40 % vähemmän. Sen keskeinen väline on tohtoripilotti, jossa valtio puhuu tohtorintutkinnosta kolmesta neljään vuodessa. Valtiolle pilotti on pohjimmiltaan vain väline saada nopeasti tuhat uutta tohtoria Suomeen lähinnä sovelletuilta aloilta viime kädessä kasvavien verotulojen vuoksi.

Vielä yhteiskunnallisesti merkittävämpi muutos on valintakoeuudistus, jonka olisi tarkoitus startata jo vuoden päästä. Siinä OKM:n ja Unifin tavoitteena on vetää kustannustehokkasti vajaa puolet uusista opiskelijoista sisään yliopistoon mahdollisimman nuorena. Valintakoeuudistuksessa jopa kunnollisesta luku- ja kirjoitustaidosta viis veisataan kuten kirjallisuustieteen kollegani Maria Mäkelä ja Hanna Samola ovat osuvasti julkisesti huomauttaneet. Tärkeintä on vain saada se ihmisryhmä sisään yliopistoon nuorena, joka ei jostain syystä pääse sisään todistusvalinnan kautta, mutta jotka voisivat onnistua tekemään korkeakoulututkinnon.

Valitettavasti tämä ei ole kaikki. Valtio on juuri Orvon hallituksen päätöksillä lyönyt yliopistojen johdon, opettajien ja varsinkin opiskelijoiden niskaan valtavan suorituspaineen. Kandiksi pitää valmistua kolmessa vuodessa ja siihen päälle maisteriksi kahdessa vuodessa, mieluiten mahdollisimman nuorena. Muuten ei hyvä heilu. Oppilaitoksena yliopistosta pyritään tekemään lukio. Tämä tehdään tilanteessa, jossa meillä on vakava opiskelijoiden mielenterveysongelma ja henkilökunnan ja tutkijoiden jaksamisongelma.

Menemättä yksityiskohtiin 11.4. päätetty uusi valtion yliopiston perusrahoituksen jakomalli 2025–2028 käytännössä rankaisee yliopistoja taloudellisesti perustutkinnoista, joiden tekeminen on kestänyt yli neljä (kandidaatti) tai kolme vuotta (maisteri). Vielä pahempi tilanne on, jos kyseessä on tuplatutkinto. Sellaisia yliopistojen ei kerta kaikkiaan taloudellisesta näkökulmasta kannata antaa – jollei sitten niille tule lähiaikoina lukukausimaksuja. Kaiken huippuna toista samantasoista samanaikaista tutkintoa Orvon hallitus on kieltämässä lailla ja asetuksilla.

Samalla se siirtää opintotukea leikkauksilla lainapainotteisemmaksi. Kehysriiheen valtiovarainministeriö oli sivumennen sanoen 20.2. ehdottanut opintorahasta ja ateriatuesta luopumista kokonaan sekä lukukausimaksuja. On myös huomattava, että opintolainan kohdalla opiskelijoilla on jo nyt porkkana valmistua tavoiteajassa. Silloin valtio kuittaa aivan merkittävän osan opintolainasta.

Suunta on selvä: nuori, sinulla on yksi kortti ilmaisiin kandidaatin- ja maisterintutkintoihin tavoiteajassa. Se kortti pitäisi käyttää oikein mahdollisimman nuorena, jotta pääset täyspäiväiseen työelämään mahdollisimman nuorena. Sillä elämäsi viime kätinen tarkoitus on kansantalouden kasvu. Älä vain etsi itseäsi ja kasva ihmisenä ainakaan yliopistossa. “Ei siihen ole varaa”, hoetaan (vaikka suomalainen yhteiskunta on rikkaampi kuin koskaan).

Älä vain missään nimessä sivisty. Sivistynyt ihminen saattaa olla omaa järkeään käyttämä valistunut kansalainen ja kyseenalaistaa mm. talouskasvun ihmiselämän tarkoituksena.

Olemmeko me akateemiset ihmiset todella valmiita nielemään tämän sivistysyliopiston lopullisen hautaamisen?

 

Jani Hakkarainen