Paluu kampukselle
Hyvä kuulijat,
paluumme kampukselle on alkanut Tampereen yliopistolla. Paluuseen on vaikuttanut liittyvän paljon ristiriitaisia ajatuksia, odotuksia ja tunteita. Toisaalta on ilo kollegoiden ja opiskelijoiden kasvokkaisesta kohtaamisesta. Samaan aikaan moni on joutunut opettelemaan uusia käytäntöjä ja opettelemaan, miten etätyöskentelystä palataan siihen, mitä julkisuudessa nyt kutsutaan ”uudeksi normaaliksi”.
YT-neuvotteluiden seurauksena paluu kampukselle on tehnyt myös näkyväksi sen, miten arjesta on kadonnut monta tärkeää, pitkäaikaista ja läheistä kollegaa. Työn tekemisen näkökulmasta se on tarkoittanut sitä, että monille tehtäville ei ole enää nimettyä tekijää ja ne, jotka nyt joutuvat muiden tehtäviensä lisäksi hoitamaan irtisanottujen kollegoiden töitä, ovat uupuneita. Tutkimus- ja opetushenkilökunnan paluu kampukselle on tarkoittanut myös sitä, että nykyisin on tehtäviä, jotka aiemmin hoituivat nopeasti muiden asiantuntijoiden tekemänä ja nyt ne vaikuttavat valuvan helposti -vähän liiankin helposti -meidän pöydillemme. Paluuseen on siis liittynyt sekä iloa, surua että väsymystä.
Näin puheeni alussa haluan nostaa erityisesti näkyville niiden monien yliopistomme asiantuntijoiden työpanoksen, jotka ovat joko saaneet lähteä YT-neuvotteluiden seurauksena tai jäädä lapioimaan moninkertaista työtaakkaa. Nämä työntekijät ovat usein niitä, joilla on taito tunnistaa työprosessien laajempia kokonaisuuksia. He ovat niitä, jotka ovat muiden ns. virallisten tehtäviensä lisäksi tehneet sitä, mitä voisi kutsua organisaatioiden kotityöksi, jota harvoin organisaatioiden johto tunnistaa erityiseksi asiantuntijatyön muodoksi. Nämä työntekijät ovat niitä, jotka ennakoivat ja muistuttavat tosia työntekijöitä laajempien prosessin vaiheista. Yksi tällainen työyhteisömme työntekijä muistutti aina, milloin täytyi muistaa uusia käyttölupahakemukset sähköisiin järjestelmiin, jotta opetukset sujuvat vailla katkoksia. Toinen tällainen työyhteisömme työntekijä otti, muiden tehtäviensä ohella, aina vastuun perehdyttää uudet työyhteisön jäsenet Moodlen saloihin. Nämä työntekijät ovat yhteisötoimijoita, sillä he ovat tai olivat niitä, jotka tunsivat työn prosessit niin hyvin, että näkivät, milloin joltakulta meinasi niin sanotusti tippua pallo hyppysistä. He olivat niitä, jotka nappasivat pallosta kiinni ja ohjasivat pelin uudelleen käyntiin. Haluaisin kohottaa tänä vappuna maljan näille asiantuntijoille, joiden taito harvoin tulee organisaatioiden johdon puolelta tunnistetuksi, mutta joita ilman tämä työyhteisö ei voi toimia.
Paluu kampukselle on tarkoittanut myös sitä, että meille on lanseerattu ajatus siitä, että olemme siirtyneet niin sanottuun ”uuteen normaaliin”. Tämä uusi normaali on retorinen keino, jonka avulla luodaan vaikutelma, että olemme siirtyneet peruuttamattomasti uuteen aikaan, joka vaatii toisenlaista työtä ja siten myös toisenlaisia työtiloja. Uuden normaalin varjolla yhteisöllemme tarjotaan mahdollisuutta hybridityöskentelyyn eli käytännössä esimerkiksi omasta työpisteestä tai huoneesta luopumiseen. Usein, kun työn ehtoja ja resursseja huonontavia muutosehdotuksia esitellään työntekijöille, niitä kehystetään myös toisella tutulla retorisella keinolla. Hybridityöskentelystä puhutaan uutena vapautena tehdä työtä. Käytännössähän moni tieteentekijä on kautta aikojen tehnyt työtä eri paikoissa; kotona, seminaarihuoneissa, matkalla, kahvihuoneissa ja työhuoneissa. Uusi normaali on siis monella tapaa ikiaikainen ja tuttu normaali. Puhe vapaudesta pyrkii piilottamaan sen faktan, että tiloja halutaan vähentää ja työhuoneista luopua.
Meille on kerrottu, että tarvitsemme yliopistotyöhön enemmän kohtaamistiloja, joissa luova työ ikään kuin irtoaa kangistuneista rakenteistaan, kun työntekijät ovat jatkuvassa sosiaalisessa kohtaamisen tilassa. Näitä kohtaamistiloja meille tarjoaisi monitilatoimisto, joka koostuisi pääsääntöisesti avokonttoritilasta, jossa kenelläkään ei olisi nimettyjä työpisteitä.
12 vuotta sitten keskustelin erään yrityksen johtajan kanssa. Heidän organisaationsa oli juuri muutettu pääsääntöisesti avotilaksi, jota silloin kutsuttiin kohtaamistilaksi. Kyseinen iso yritys kehitti tätä tilakonseptia yhdessä toisen ison yrityksen kanssa, joka tuotti toimistoihin sisustusratkaisuja. Tarkoitus oli tuolloin tuottaa globaalisti levitettävä toimistokonsepti. Tästä tilakonseptista kehittyi ajan myötä se, mitä nykyisin kutsutaan monitilatoimistoksi. Kun kyselin tuolloin 12 vuotta sitten, että miten työskentely oikein onnistuu näissä uusissa tiloissa, kyseinen yritysjohtaja kertoi, että tällainen tilamalli palvelee tarpeeksi hyvin. Hän tähdensi, että toimistokonsepti palvelee yrityksiä, joissa tehdään jatkuvasti tiiminä työtä ja tuo työ on joko myyntityötä tai IT-firmoissa tehtävää työtä. Tuolloin kyseinen yritysjohtaja vakuutti minulle (ja tämä on suora lainaus etnografisesta kenttäpäiväkirjastani):
”Ei tarvitse olla huolissaan, että tällainen malli tulisi yliopistoihin tai muihin asiantuntijaorganisaatioihin, koska teidän työnne vaatii keskittymistä. Tämä malli ei tietenkään sovi sellaisiin organisaatioihin.”
Välillä tuntuu epätodelliselta, että nyt olemme Tampereen yliopistolla tässä tilanteessa, jossa monipistetyöskentelystä ja monitilatoimiston ideasta puhutaan kampuksen kehittämisenä.
Useat tutkimukset osoittavat, että siirtyminen seinillä rajatuista työtiloista, avokonttorimaisiin työtiloihin lisää sairauspoissaoloja ja vähentää työntekijöiden tehokkuutta. Nämä tutkimukset miltei poikkeuksetta esittävät, että säästöt, jotka tilojen karsimisella saavutetaan, hukataan sairauspäivien lisääntymiseen ja työntekijöiden tehottomuuteen. Työntekijöiden tehottomuutta on selitetty melulla ja erilaisella visuaalisella häiriöllä, kun työntekijät eivät enää voi sulkea työhuoneensa ovea. Tämä taas tutkitusti nostaa työntekijöiden stressitasoja. Eräs tuore tutkimus, jossa oli tutkittu useita tuhansia työntekijöitä, osoitti, että sairauspoissaolot lisääntyivät 61% avotiloihin siirtymisen jälkeen. Edellinen tutkimus toteutettiin juuri ennen koronapandemiaa.
Tutkimusten mukaan vapaavalintainen etätyöskentely voi parhaimmillaan mahdollistaa itsenäisen ja joustavan työn organisoinnin. Se voi lisätä työhön sitoutumista. Korona-ajan etätyöskentelyä on tutkittu Anne Mäkikankaan johtamassa tutkimusprojektissa ”Turvallisesti etänä”, jossa tutkimuskohteena on ollut nimenomaan oma yliopistomme. Tutkimus osoittaakin, että valtaosa työntekijöistä on pärjännyt kohtuullisen hyvin ja kokenut olevansa tehokkaita. Moni myös haluaa yhä työskennellä työpaikan lisäksi kotona. Samaan aikaan tutkimus on tuonut esille työntekijöiden surun työyhteisen häviämisestä. Kyseisen tutkimuksen mukaan korona-ajan kärsijöitä yliopistoissa ovat erityisellä tavalla olleet jatko-opiskelijat, nuorimmat työntekijät ja lyhyemmän aikaa yliopistolla työskennelleet. Jopa siinä määrin, että voi jo puhua kadotetuista yhteisön jäsenistä. Meillä tiedeyhteisönä ei ole varaa menettää näitä uusia sukupolviamme, vaan meidän on pidettävä heistä huolta.
Etätyöskentelyn aiheuttamat haitat ovat itse asiassa yllättävällä tavalla saman tyyppisiä kuin avotiloissa työskentelyn tuottamat haitat. Sekä etätyö että avokonttorissa työskentely voivat haurastuttaa luottamusta organisaatioiden eri toimijoiden välillä ja tuottaa pinnallisempaa vuorovaikutusta. Etätyössä ja avotiloissa ylläpidetty vuorovaikutus tuottaa tietoa, joka on usein sattumanvaraisempaa, anekdoottimaista ja ohutta. Pahimmillaan hybridityömalli, jossa omista työpisteistä ja huoneista luovutaan, voi siis vahvistaa molempien työn muotojen heikkouksia ja haittoja.
Tällä hetkellä yliopistojen tieteentekijöihin kohdistuu yhä suurempia paineita. On kyettävä julkaisemaan laadukasta tutkimusta, hakemaan rahoituksia ja opettamaan yhä suurempia opiskelijamääriä. Tutkimusten mukaan työtilamme voivat joko tukea työntekijöitä näissä työtehtävissä tai työtilat voivat hidastaa, haitata tai jopa estää näiden tehtävien suorittamista.
Haluan kyllästymiseen asti muistuttaa itsestäänselvyydestä, joka juuri itsestäänselvyytensä vuoksi usein unohtuu. Eli siitä, että oma vakiintunut työtila, tuoli, jolla istua; pöytä, jonka ääressä kirjoittaa; ja seinät ja ovet, jotka mahdollistavat rauhassa ajattelun, ovat ajan myötä saavutettuja etuoikeuksia. Ne ovat myös innovaatioita, jotka on aikoinaan kehitetty tukemaan nimenomaan yliopistotyön kaltaista työtä eli monimutkaisempaa, aidosti luovaa ajattelua.
Puheeni lopuksi haluan tuoda esille viestiä toivosta. Organisaatioissa, joissa itse olen tutkinut monipistetyöskentelyyn siirtymistä, on ollut runsaasti hiljaista vastarintaa. Näissä organisaatioissa jotkut työntekijät ovat sanoneet, että pitäkää te siellä yliopistolla huolta, että säilytätte kriittisen tutkivan äänenne, koska sille on yhä enemmän tarvetta tässä maailmassa.
Tutkija Karin van Marle (2022) kutsuukin yliopistojen tiloja ”Omantunnon paikoiksi”. Ne ovat hänen mukaansa paikkoja, joissa toimijat tarkastelevat ilmiöitä kriittisesti. Omantunnon paikoissa pyrkimyksenä on tuottaa tietoa, joka muistuttaa muita yhteiskunnan toimijoita oikeudenmukaisten käytäntöjen tärkeydestä. Van Marle kirjoittaa myös ”kriittisestä muistista”; siitä, että yliopiston tiloissa pidetään yllä laajempaa historiallista ja yhteiskunnallista ymmärrystä ilmiöistä. Omantunnon paikat vaativat kuitenkin jatkuvaa huolenpitoa. Ne, joita van Marle kutsuu ”vallan ja pääoman kumppaneiksi” pyrkivät kyseenalaistamaan tutkimustiedon merkityksen tarjoamalla tyhjää konsulttikieltä tai purkamalla työhuoneet ja tuomalla lasiseiniä, keinuja ja pallomeriä niiden tilalle.
Van Marlen kirjoitus tähdentää ensinnäkin sitä, miten tärkeää yliopistoissa on pitää yllä kriittistä ääntä jo niiden vuoksi, joilla ei ole valtaa ja joiden ääni ei pääse kuuluville. Toiseksi kirjoitus osoittaa, miten merkittävä resurssi yliopistojen tilat ovat laajemmin yhteiskunnalle. Yliopisto paikkana ja tiloina mahdollistaa uusien sukupolvien opettamisen kriittiseen toimijuuteen. Mikäli tällaisista tiloista muokataan, hieman kärjistetysti sanoen, uusia estetisoituja markkinapaikkoja, vapaudella ei ole, Hannah Arendtia mukaellen, enää paikkaa, jossa ilmestyä ja ilmaantua. Siksi tieteentekijöiden liitolla ja tiedeyhteisön työllä on suuri merkitys. Ja siksi tällaisilla kokoontumisilla ja juhlilla on niin ikään merkitystä. Tämän kaltaisissa tilaisuuksissa ja tilanteissa tiedeyhteisö ja siihen liittyvä vapaus tulee konkreettisesti näkyväksi.