Apurahatutkijoiden asema on puhuttanut pitkään akateemisissa yhteisöissä. Monet aiemmat selvitykset (HYVÄT 2018, Tieteentekijöiden liitto 2018, TATTE 2020) ovat nostaneet esiin, kuinka harva apurahatutkija kokee olevansa osa yliopistoyhteisöä. HYTin viimesyksyinen selvitys ei valitettavasti kerro edistyksestä tällä saralla. Nykytilaa ei kuitenkaan kannata hyväksyä tosiasiana, sillä kyse on pohjimmiltaan järjestely- ja arvokysymyksistä, joille voi tehdä paljonkin, jos vain halua on. Viime aikojen uutiset Jyväskylän yliopistosta ja Itä-Suomen yliopistosta, ovat hyviä esimerkkejä siitä, että parannukset ovat mahdollisia.
HYTin viime marraskuussa toteutetussa kyselyssä vain noin kolmannes vastaajista koki kuuluvansa yhteisöön. Toinen kolmannes koki kuuluvuutensa yliopistoyhteisöön epämääräisenä tai osittaisena, kun taas viimeinen kolmannes koki jäävänsä kokonaan yhteisön ulkopuolelle.
Parannettavaa siis riittää, mutta aloitetaan onnistumisista, sillä ne kertovat parhaiten siitä, mitä tyytyväisyyden takana piilee. Vastaajista ne, jotka kokivat vahvimmin kuuluvansa yliopistoyhteisöön, puhuivat paljon oman lähiyhteisönsä merkityksestä. Juuri säännöllinen kanssakäyminen lähimpien kollegoiden kanssa kampuksella, työtiloissa, kahvihuoneissa ja lounastauoilla näyttää olevan toimivan yhteisöllisyyden avain.
Yhteisöllisyyttä vahvistavia tekijöitä ovat siten kaikki ne rakenteet ja käytännöt, jotka vahvistavat apurahatutkijan kontaktia omaan lähiyhteisöönsä. Näitä ovat etenkin työtilat oman oppiaineen/tutkimusryhmän/muiden lähimpien kollegoiden läheisyydessä, mutta myös muut muodolliset ja epämuodolliset kohtaamiset kollegoiden kanssa kuten kokoukset, lounaat, kahvitauot ovat tärkeitä. Väitöskirjatutkijat mainitsivat myös seminaarit ja kurssit yhteisöön kuuluvutta vahvistavina. Lisäksi opetusmahdollisuudet pitävät yllä kontaktia omaan yksikköön.
Ongelman ydin onkin, että monia näistä asioista tarjotaan apurahatutkijoille varsin vaihtelevasti. Työtiloja on usein mahdoton saada, yliopistopedagogiikan kursseille on lähes mahdotonta päästä koska ne luokitellaan henkilöstökoulutukseksi, ja opetusmahdollisuudet ovat harvassa, koska yksiköillä ei ole rahaa tuntiopetukseen.
Byrokratiaa ja syrjiviä käytäntöjä
Ne, jotka kuvailivat kuuluvansa yhteisöön osittain, kokivat yliopistoyhteisön kaukaisena ja osin jopa vihamielisenä, samalla kun kokivat kuuluvansa tutkijayhteisöön. Heidänkin vastauksissaan korostui lähimpien kollegoiden merkitys, mutta he mainitsivat myös apurahatutkijoita syrjiviä käytäntöjä.
“Kyllä koen [kuuluvani yliopistoyhteisöön], vaikka en aina toivottuna jäsenenä. Lähimmät oman oppiaineen kollegat luovat yliopistoyhteisön, yliopisto itse kohtelee varsinkin apurahavaiheessa henkilöitä toisen luokan kansalaisina ja ilman apurahaa olevia henkilöitä jonain, jotka olisi parempi unohtaa.”
Samoin ne, jotka kokivat olevansa täysin yhteisön ulkopuolella, puhuivat vastauksissaan paljon syrjivistä käytännöistä, kuten työtilojen puutteesta, tiedotuksesta, joka ei tavoita, sekä hankalasta byrokratiasta. Vastauksista voi päätellä, että onnistunut integroituminen omaan lähiyhteisöön on apurahatutkijalle kaikkein tärkeintä yhteisöön kuulumisen kannalta. Parhaiten tämä toteutuu silloin kun tutkijalla on työtila omassa lähiyhteisössään.
On myös ensiarvoisen tärkeää korjata yliopistojen käytäntöjä vähemmän erotteleviksi. Niille tutkijoille, jotka eivät kiinnity konkreettiseen lähiyhteisöön työtilojen tai muun säännöllisen kanssakäymisen avulla, suhde yliopistoon rakentuu lähinnä byrokratian ja hallinnollisten käytäntöjen kautta. Jos suhde yliopistoon todentuu yksinomaan kankeana byrokratiana, epäselvänä tiedotuksena, tai muiden eriarvoistavien käytäntöjen kautta, on selvää, että tutkija kokee ulkopuolisuutta.
“[…] Yliopiston viestintä esim. korona-aikaan on ollut suunnattua vain työsuhteisille. On puhuttu jatkuvasti esimerkiksi ’sovi esimiehesi kanssa’. Ei minulla ole esimiestä.”
Yhdessä eteenpäin
Apurahatutkijat osallistuvat merkittävästi alojensa tutkimuksen edistämiseen. Ei ole eettisesti kestävää, että yliopisto katsoo heidät osaksi yhteisöä vain julkaisuja laskettaessa, mutta ei heidän työolosuhteistaan, jaksamisestaan ja hyvinvoinnistaan puhuttaessa. Monella muulla alalla olisi skandaali, jos yhtä työntekijäryhmää syrjittäisiin näin räikeästi.
Jos pandemian vaatima eristys ja etäily on meille jotakin opettanut, niin sen miten paljon me tarvitsemme toisiamme. Etäpalaverit, etäopetus, etäohjaus, etälounaat tai etäkahvitauot eivät korvaa kanssakäymistä kasvokkain. Kokemus siitä, että kuulumme yhteisöön rakentuu nimenomaan lähitapaamissa. Kyselymme vastaukset koskien pandemian vaikutuksia kertoivatkin apurahatutkijoiden lisääntyneestä yksinäisyydestä ja kuormituksesta. Pandemian jälkeen on varmistettava, että apurahatutkijat pääsevät osaksi yliopistoyhteisöä. Tehdään se totuuden, vapauden, sivistyksen ja yhteisöllisyyden nimissä.
Julia von Boguslawski, HYTin hallituksen jäsen
väitöskirjatutkija, humanistinen tiedekunta
& HYTin apurahtutkijoiden työryhmä