Tampereen yliopiston johto valmistelee periaatteita, jotka koskevat nuorten tutkijoiden työsuhteita sekä apurahatutkijoiden asemaa yliopistossa. Nämä periaatteet merkitsevät huomattavaa muutosta siihen, miten tutkimusta yliopistossa järjestetään ja tuetaan. Siksi me Tattessa katsomme, että niistä tulisi käydä laajamittaista keskustelua yliopistoyhteisössä.
Ymmärtääksemme periaatteisiin sisältyy ainakin 1) malli, jossa tietyt ehdot täyttävät apurahatutkijat voisivat saada osa-aikaisen työsopimuksen yliopiston kanssa, 2) väitöskirjatutkijoiden työsuhteisiin sovellettaisiin 2+2-mallia, jossa työsuhteet rajattaisiin enintään neljään vuoteen siten, että työsopimus tehtäisiin kerrallaan kahdeksi vuodeksi, sekä 3) kuuden vuoden aikaraja tutkijatohtorivaiheelle. On myös käynyt ilmi, että yliopistossa on jo ryhdytty rajoittamaan pitkäaikaisesti työskennelleille tutkijoille tarjottavia määräaikaisia työsuhteita jopa tilanteissa, jossa heidän palkattaisiin ulkopuolelta rahoitettuun hankkeeseen.
Suhtaudumme myönteisesti siihen, että apurahatutkijoille tarjoutuisi mahdollisuus tehdä osa-aikainen työsopimus yliopiston kanssa. Tämä voisi vahvistaa heidän asemansa tunnustamista osana yliopistoyhteisöä sekä tarjota heille yhdenvertaisemman pääsyn henkilöstölle kuuluviin etuuksiin kuten työterveyshuoltoon.
Väitöskirjatutkijoiden työsuhteisiin ehdotettuun 2+2-malliin on vaikeampi ottaa yksiselitteistä kantaa, sillä käytännöt vaihtelevat huomattavasti yliopiston eri yksiköissä. Joissakin tapauksissa kyse olisi todennäköisesti parannuksesta, toisissa taas heikennyksestä.
Sen sijaan, ehdotettu kuuden vuoden aikaraja tutkijatohtorivaiheelle herättää meissä vakavaa huolta. Pelkona on, että aikaraja katkaisisi tarpeettomasti lupaavia tutkimuslinjoja, johtaisi kokeneempien tutkijoiden mielivaltaiseen ja epäoikeudenmukaiseen kohteluun, sekä lisäisi painetta ja kuormitusta koko tutkijanuran ajan. Tarkemmin ottaen:
- Olemme luonnollisesti huolissamme siitä, kuinka yliopistosektori nojautuu määräaikaisiin työsuhteisiin sekä siitä, että tutkijat voivat jäädä pitkäksi aikaa tutkijatohtorivaiheeseen. Ilman uusia resursseja tenure track -tehtäviin tai selkeitä väyliä yliopistotutkijan tehtäviin kuitenkin pelkäämme, että kuuden vuoden aikaraja tutkijatohtorivaiheelle ei ratkaise mitään, vaan johtaa ainoastaan kokeneiden tutkijoiden työttömyyden lisääntymiseen. Erityisen huolestuttavaa on, miten tämä vaikuttaisi tutkijoihin, jotka ovat jo ylittäneet tai lähestyvät kuuden vuoden rajaa. Todellinen ratkaisu näihin ongelmiin olisi siirtää pitkään yliopistossa työskennelleitä tutkijoita vakinaisiin, toistaiseksi voimassa oleviin työsuhteisiin.
- Emme näe hyödyllisenä sitä, että yliopiston tutkimusuria muutettaisiin entistä voimakkaammin niin sanotuksi ”ylös tai ulos” -järjestelmäksi kuin se jo on. Tämä ainoastaan lisäisi nuorten tutkijoiden kokemaa painetta ja stressiä heidän tarkastellessaan tulevaisuuttaan kuuden vuoden aikarajan näkökulmasta. Itse asiassa ”ylös tai ulos” on jopa liian optimistinen kuvaus tilanteesta aloilla, joilla ylemmän tason tehtäviä on hyvin vähän tarjolla. Näillä aloilla aikaraja voisi käytännössä merkitä sitä, että yhteisön jäseniä työnnetään ulos ilman todellista syytä.
- Emme usko, että kuuden vuoden aikaraja on mitoitettu tarkoituksenmukaisesti suhteessa yliopiston tutkimusalojen moninaisuuteen. Joillain aloilla tutkimustyölle voi olla suhteellisen paljon mahdollisuuksia yliopistojen ulkopuolella, mutta toisilla mahdollisuudet ovat käytännössä yhtä harvinaisia kuin ylemmän tason työpaikat yliopistossa. Monille tutkijoille aikaraja merkitsisi siten paitsi poistumista yliopistosta myös irtautumista kokonaan siitä tutkimustyöstä, johon he ovat kouluttautuneet. Pelkäämme myös, että joillain pienemmillä tutkimusaloilla tämä voisi käytännössä merkitä alan toiminnan päättymistä yliopistossa tilanteissa, joissa resursseja vakituisen tehtävän perustamiseen ei ole riittävästi.
- Olemme huolissamme siitä, että kuuden vuoden aikaraja asettaisi mielivaltaisia rajoituksia sille, keitä hankkeen vastuullinen johtaja (PI) voisi rekrytoida tutkimushankkeeseen. Tällä olisi vaikutuksia akateemiseen vapauteen sekä mahdollisuuteen palkata hankkeeseen parhaat mahdolliset tutkijat. Näin olisi esimerkiksi tilanteessa, jossa ulkoisesti rahoitetun tutkimushankkeen vastuullinen johtaja haluaisi rekrytoida kokeneen tutkijan, joka on jo työskennellyt tutkijatohtorin tehtävissä kuuden vuoden ajan. Pelkäämme myös, että yliopisto menettää kokeneempien tutkijoiden osaamisen ja asiantuntemuksen, kun heidän on pakko etsiä mahdollisuuksia muualta.
- Emme koe, että näiden periaatteiden valmisteluprosessi olisi ollut avoin. Emme myöskään ole nähneet juurikaan näyttöä siitä, että valmisteluun olisi osallistettu aktiivisesti niitä tutkijoita, joiden asemaan periaatteet vaikuttavat.
Suomessa viimeaikaiset toimet tohtorintutkintojen määrän kasvattamiseksi muuttavat nopeasti tohtorikoulutuksen ja tutkijanuran alkuvaiheiden toimintaympäristöä samaan aikaan, kun tiedämme monien tohtoreiden kohtaavan vaikeuksia työllistymisessä. Katsomme siksi, että nämä periaatteet ovat tärkeä hetki määriteltäessä tutkimuksen edellytyksiä ja mahdollisuuksia yliopistossa, ja että ennen päätöksentekoa tarvitaan avoimempaa keskustelua.
Ymmärrämme, että periaatteiden taustalla on hyviä tarkoitusperiä, ja pidämme erityisen myönteisenä apurahatutkijoiden aseman vahvistamiseen liittyvää potentiaalia. Tutkijatohtorivaiheen aikarajan osalta näemme kuitenkin ainoastaan ongelmia. Ymmärrämme hyvin määräaikaisten työsuhteiden haasteet ja ne vaikeudet, joita tutkijat kohtaavat pyrkiessään etenemään tutkijatohtorivaiheen jälkeen urallaan. Emme kuitenkaan usko, että mielivaltainen aikaraja on ratkaisu näihin ongelmiin. Päinvastoin uskomme, että se tekisi tutkijan työstä ja urasta entistäkin paineisempia ja epävarmempia.
Lopuksi toivomme, että tiedekunnilla ja tutkimushankkeiden vastuullisilla johtajilla säilyy mahdollisuus etsiä käytettävissä olevien resurssien puitteissa tutkimuksen ja tutkijoiden kannalta parhaat mahdolliset ratkaisut.