Vuonna 2022 Jytten toimintaa on ohjannut kestävyyden teema ja periaate. Aihetta on lähestytty niin ekologisen kuin rakenteellisen kestävyyden näkökulmista, joiden myötä pinnalle on nostettu jo muun muassa akateemisen työn ilmasto- ja ympäristövaikutuksiin sekä yhdenvertaisuuteen ja saavutettavuuteen liittyviä teemoja. Tässä blogitekstissä kestävyyttä akatemiassa lähestytään suoremmin työhyvinvoinnin, sosiaalisen kestävyyden ja solidaarisuuden näkökulmista. Teksti liittyy Jytten 10.1.2023 järjestämään Solidarity & Social Sustainability Lounge -tapahtumaan.
Kun mietimme akateemista työkulttuuria 2020-luvun globaalissa lännessä, ajattelemme taloudellisen prekaariuden, pätkätöiden ja yksilösuorituksia korostavan burnout-kulttuurin vallitsemaa akatemiaa ja uusliberaalia yliopistoinstituutiota, joka ei ole sitoutunut työntekijöihinsä ja näiden hyvinvointiin. Mietimme myös epätasa-arvoista työkulttuuria, jossa työntekijöiden mahdollisuuksiin ja jaksamiseen vaikuttavat monet yhteiskuntarakenteisiin ja yliopistoinstituutioon pesiytyneet risteävät erot. Siksi on tärkeää huomata, että vaikka viime vuosien koronapandemia on lisännyt puhetta työntekijöiden hyvinvoinnista ja toimivien tukiverkostojen tarpeesta monella eri sektorilla (ks. esim. TTL 2020), työntekijöiden jaksamisen haasteet akatemiassa ovat myös pandemiaa historiallisempien kehityskulkujen ja rakenteiden tulosta. Pelkän työssäjaksamisen sijaan onkin oleellista puhua yliopistojen sosiaalisesta kestävyydestä laajemmin ja kiinnittää huomiota niihin tapoihin, joilla akateeminen työkulttuuri ja yliopistoinstituutio tuottavat yksilöille pahoinvointia.
Edellä mainitsemamme ongelmat eivät ole uusia puheenaiheita akateemista työtä käsittelevissä julkisissa diskursseissa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Esimerkiksi keskustelut työuupumuksesta, työstä palautumisen haasteista ja levon tarpeesta ovat varsin yleisiä ja tuttuja paitsi akateemisesta kontekstista, myös laajemmin uusliberaalia työtä käsittelevistä keskusteluista. Esimerkiksi “Hyvinvointia Työstä 2030-luvulla” -raportissaan Työterveyslaitos peräänkuuluttaa työyhteisöjen tarvetta puuttua “epäterveeseen suorittavaan työkulttuuriin ja unirytmit jatkuvasti rikkovaan työskentelytapaan (2020, 16)”, mitkä ovat arkipäivää myös yliopistomaailmassa.
Tässä blogitekstissä pohdimme lavealla otteella sitä, miten pahoinvointia tuottavaa ja eriarvoisuuksia ylläpitävää akateemista työkulttuuria saataisiin muutettua pehmeämpään, inhimillisesti kestävään suuntaan solidaarisuuden ja yhteisvastuun avulla.
Uusliberaali yliopisto ja sen erityisiä haasteita jaksamiselle
Yleisesti tunnistettujen työssäjaksamisen haasteiden lisäksi omia haasteitaan liittyy myös niiden juurisyiden ja monien yleisesti ehdotettujen ratkaisukeinojen puutteiden ja ongelmien tunnistamiseen. Kirjoittaessamme tätä tekstiä akateemisesta kontekstista ja vielä spesifimmin tutkimuskeskeisistä positioista käsin, tunnistamme myös työssäjaksamisen haasteiden monivivahteisen ja yksioikoisia ratkaisuja pakenevan luonteen.
Akateeminen burnout-kulttuuri ei johdu pelkästään siitä, että työtä on liikaa, vaan siitä, että työ on sirpaleista, monista toisiinsa suoraan liittymättömistä pätkätöistä tai osa-alueista koostuvaa, jolloin tekemisen realiteetit eivät mahdollista sitä rauhaa, jota aivomme levon lisäksi kaipaavat. Akateemista työtä käsittelevissä diskursseissa usein esiin nostettuja ongelmia ovat esimerkiksi päätoimisen sisällön ulkoinen työtaakka, vaateet opetukseen tutkimuskeskeisessä työssä tai tutkimukseen opetuskeskeisessä työssä, hallinnollisen silpputyön mukanaan tuoma kuormitus ja rahoituksen hakemisen realiteetit. Akateeminen hankehumppa ei puolestaan mahdollista pitkäjänteistä keskittymistä yhteen kokonaisuuteen vaan vaatii useampien sisältöjen samanaikaista pyörittelyä ja uusien osa-alueiden haltuunottoa pahimmillaan jopa puolen vuoden välein.
Akateemisen burnout-kulttuurin taustalla eivät myöskään ole yksinomaan taloudelliset ja rakenteelliset pakotteet vaan akateemisen työn luonne intohimotyönä. Esimerkiksi innostuminen ja “tohkeisuus”, jotka Eeva Jokinen ja Juhana Venäläinen tunnistavat toimittamassaan Prekarisaatio ja Affekti -kokoelmassa (2015) prekaareita työmarkkinoita määritteleviksi tunnetiloiksi ja jotka voidaan mieltää myös monia tutkijoita eteenpäin ajaviksi voimiksi, voidaan myös nähdä virittyneisyystiloina ja siksi elimistölle yhtä kuormittavina kuin paremmin tunnistettu stressi.
Lepoa, rauhaa tai ajoittaista tylsistymistä – mitä yksilö sitten tarvitseekaan palautuakseen stressistä tai innostuksesta– on kuitenkin hankala sallia itselleen työkulttuurissa, jossa omasta tulevaisuudesta ei koskaan voi olla varma ja jossa yksilö jatkuvasti asettuu arvioinnin kohteeksi niin säätiöiden apurahalautakuntien kuin erinäisten institutionaalisten arviointipaneelien toimesta. Siten kestämätöntä ja epätasa-arvoista työkulttuuria ylläpitävät myös siinä poukkoilevat, meriittejä uran toivossa keräävät ja ylisuoriutuvat yksilöt, mutta heitä on hankala syyllistää epäinhimillisten mallien ylläpitämisestä, jos minkään vähemmän riittämiseen ei voida luottaa. Siksi ratkaisukeino ei yksinomaan voi olla yksittäisille yksilöille esitettävä vaatimus sairaslomasta tai standardien alentamisesta.
Kestämättömän työkulttuurin vaikutukset ovat siis samanaikaisesti rakenteellisia ja yksilöllisiä. Näin myös ratkaisujen tulee tarttua samanaikaisesti niin rakenteellisiin ongelmiin kuin myös tieteentekijöiden arjessaan kohtaamiin haasteisiin. Pohdimme tässä tekstissä muutoksen mahdollisuuksia ammattiliittovinkkelistä kolmen eri tason kautta. Ensimmäisenä tasona ovat niin sanotut makrotason usein kasvottomaksi jäävät toimijat, kuten Akavan keskusliitto tai Tieteentekijöiden liitto, jotka kansallisessa vaikuttamistyössään pyrkivät muuttamaan työn kestävyyteen liittyviä rakenteellisia ongelmia. Toisena tasona ovat omat kasvonsa rakennekriittiselle toiminnalle antavat toimijat, jotka työskentelevät akateemisen työn käytännön ongelmien parissa. Tähän ryhmään kuuluvat Jytten aktiivit, akateemisen työn esikuvat ja alan tutkijat. Kolmantena ja kenties tärkeimpänä tasona ovat jokapäiväiset arjen toimijat, joiden niskaan olemme Jytten toiminnassa jo pitkään asetelleet Jytte-sankarin viittaa, ja joiden harteille solidaarisuuden toteutuminen käytännössä lopulta lepää.
Ammattiliitot rakenteita purkavina ja muuttavina toimijoina
Ammattiliittotoiminta typistyy stereotypioissa kenties helposti työehtosopimuksen neuvotteluprosesseihin ja palkkaukseen liittyvien epäkohtien setvimiseen. Prekaarin työn värittämällä aikakaudella ammattiliittotoiminnan on kuitenkin merkittävä muutakin kuin palkkauksen tasa-arvon tavoittelua. Työväenliikkeeseen perustuva ammattiliittotoiminta nojaa perustaltaan solidaarisuuteen. Se korostaa yhteisvastuullisuutta, vapaaehtoistoimintaa ja yhteisöllisyyttä. Aikakautemme edustaa lisäksi heräämistä yliopistoinstituution osallisuuteen rakenteellisesta epätasa-arvosta sekä globaalisti että kansallisella tasolla. Solidaarisuus ja työn sosiaalinen kestävyys korostuvat 2020-luvun akateemisessa ammattiliittotoiminnassa monesta eri näkökulmasta.
Yksi konkreettinen solidaarisuuden ja kestävyyden ulottuvuus liittyy akateemisten työläisten fyysiseen ja henkiseen työhyvinvointiin. Osana edustakuntavaalitavoitteitaan Tieteentekijöiden keskusliitto Akava ajaa työhyvinvointiuudistusta, jonka tavoitteina on työterveyspalveluiden laajentaminen ei-työsuhteisille työntekijöille, kuten apurahatutkijoille ja työn sirpaleisuudesta kärsiville freelancereille, psykofyysisen hyvinvoinnin saattaminen osaksi työsuojelulainsäädäntöä, sekä konkreettisten välineiden luominen lisääntyneestä etätyöstä johtuvaan uudenlaiseen työn kuormittavuuteen. Osana samaa uudistusta tavoitellaan myös lakiuudistusta, joka antaisi ammattiliitoille konkreettisempia välineitä tarttua jäsentensä kohtaamaan häirintään. Lakiuudistukseen kuuluu niin ammattiliittojen kanneoikeus, kuin myös vihapuheen kriminalisointi.
Jäsenistön psykofyysinen jaksaminen on korostunut voimakkaasti myös Tieteentekijöiden toiminnassa. Tutkijoiden ja muiden tieteentekijöiden henkinen kapasiteetti on jatkuvan paineen alla – osin jo siksi, että tutkimukseen kuuluu oman tietämyksen rajojen hakeminen. Yhdistettynä prekaariin rahoitukseen, jatkuvaan kilpailuasetelmaan ja kestämättömään työtaakkaan kokonaisuus muodostuu kuitenkin usein liian rankaksi yksilöiden kantaa. TTL esimerkiksi korostaa “yhteisöjen psykologisen turvallisuuden ja sitä tukevien rakenteiden vahvistamisen” (19) tärkeyttä työikäisten psyykkisen hyvinvoinnin tukemiselle, ja siksi tämä on keskeistä myös Tieteentekijöiden edunvalvonnassa ja koulutustarjonnassa.
Turvallisuuden tunteen rinnalle tarvitaan myös konkreettisia keinoja parantaa työajan suojelua ja työstä palautumista. Esimerkiksi työsopimusneuvotteluissa neuvoteltava vuosityöaika tuo mukanaan paljon vapautta Tieteentekijöiden arkeen, mutta määrällisiin suorituksiin perustuvassa järjestelmässä konkreettisen työajan puute voi johtaa hallitsemattomaan uupumuskierteeseen. Työajan rajaaminen tai tehtävien nimellinen karsiminen eivät auta tilanteessa, jossa työntekijän arviointi perustuu ensisijaisesti määrällisille mittareille ja meriiteille.
Työelämän ohella tieteentekijöiden jaksamiseen vaikuttavat työ- ja vapaa ajan yhdistämiseen liittyvät haasteet. Yksi Tieteentekijöiden suurimmista saavutuksista vuonna 2022 onkin ollut perhevapaauudistuksen sisällyttäminen yliopistoalan työehtosopimukseen. Tieteentekijät ovat toimineet asiassa tiennäyttäjinä, sillä tätä tavoitetta ei olla saavutettu vielä yhdessäkään toisessa työehtosopimuksessa. Läheisistä – niin lapsista, puolisoista tai omista vanhemmista – koituvat hoivapaineet ovat kuitenkin vain pieni osa tieteentekijöiden kohtaamista paineista. Onkin kysyttävä, mitä kaikkea solidaarisuus merkitsee 2020-luvun akatemiassa ja ammattiliittotoiminnan kentällä, ja kenen tulisi kantaa vastuuta toisten ja omasta hyvinvoinnista akateemisissa työyhteisöissä?
Solidaarisuutta ja symboleita – yhteisten asioiden esitaistelijoista
Puhumme tämän tekstin otsikossa taistelusta solidaarisemman ja sosiaalisesti kestävämmän yliopiston puolesta. Taistelun metafora korostaa myös yhteisten tavoitteiden tunnistamisen ja muutospyrkimykselle symbolin antavien esitaistelijoiden merkitystä, kun taas painotus juuri solidaarisuuteen ja sosiaaliseen kestävyyteen korostaa sitä, että pahoinvointia luovissa rakenteissa vastuu asioiden muuttamisesta kuuluu lopulta kaikille.
Yhtäältä yhteiselle taistelulle roolimalleja ja esikuvia voivat tarjota mainitsemamme ammattiliitot ja niiden paikallisjärjestöt. Esimerkiksi Jytten toiminnassa hallituksella on keskeinen rooli ammattiliittotyön paikallisina esitaistelijoina. Käytännön vaikuttamistyötä voi kuitenkin toteuttaa myös tutkimuksen kautta. Vuoden 2021 Tutkijaliiton palkinnon saanut ja Parempi yliopisto -hanketta johtava Tampereen yliopiston akatemiatutkija Hanna Kuusela on esimerkiksi tutkimuksellaan tehnyt näkyväksi monia yliopistotyöhön liittyviä ongelmia. Lisäksi pehmeämmän akateemisen maailman tarpeeseen ovat heränneet monet feministiset tutkijat, jotka ovat nostaneet yleiseen keskusteluun muun muassa arviointiprosesseja ja niihin sisältyviä mahdollisuuksia toteuttaa akateemista arviointia inhimillisemmin ja kunnioittavammin periaattein (esim. Harjunen, Karkulehto & Saresma 2022).
Lisäksi Tieteentekijöiden liiton viestinnässä on jo pidemmän aikaa pyritty nostamaan esiin tutkijoiden arkea ja laajaa rintamaa asian parissa työskenteleviä aktiiveja. Esikuvia on myös nostettu esiin Vuoden tieteentekijöiden kautta. Vuonna 2021 palkinto myönnettiin Tapio Määtälle, Itä-Suomen yliopiston akateemiselle rehtorille, hänen akateemisen johtamisen eteen tekemänsä työn johdosta. Vuoden 2022 palkinto myönnettiin puolestaan vastikään Jyväskylän yliopistossa nykykulttuurin lehtorina työskentelevälle Tuija Saresmalle hänen vihapuheeseen kohdistuneen työnsä ja aktiivisen yhteiskunnallisen keskustelunsa ansiosta.
Esimerkiksi Saresman ja muita politisoituneita aiheita tutkivien tutkijoiden työhön kohdistuva vihapuhe tekee kuitenkin näkyväksi myös esitaistelijoiden kohtaamat haasteet (ks. esim. Kosonen ym. 2022). Omien kasvojen, nimen ja äänen antaminen vaikeiden asioiden esiin nostamiselle, johtaa usein aiheiden käsittelyn – ja sen herättämän kritiikin – henkilöitymiseen. Siksi yhteisten asioiden ajamisen ei tulisi koskaan olla yksittäisten jalustalle aseteltujen yksilöiden varassa, vaan ratkaisuja tulisi etsiä myös kokonaisvaltaisemman asennemuutoksen kautta. Tieteentekijät ja Jytte voivat tarjota alustan oikeuksien vaatimiselle, mutta sankarin viitta on avoimesti kaikkien käytettävissä. Kuten väitämme, kestävän muutoksen saavuttaminen ei tarvitse yksilöitä. Sen sijaan se vaatii motivoituneen armeijan yhteisten asioiden ympärille asettuneita arjen sankareita. Tässä tekstissä nimitämme näitä sankareita leikkisästi Jytte-sankareiksi, mutta haluamme painottaa, että tämänkaltainen sankaruus ei ole sidottu yksittäiseen lähiliittoon tai edellytä ammattiliittoon kuulumista tai toimintaan osallistumista.
“Vapauta sisäinen Jytte-sankarisi”: mitä sankaruus merkitsee sosiaalisen kestävyyden ja solidaarisuuden näkökulmista?
Mitä otsikossa peräänkuuluttamamme pehmeämpien arvojen akatemia ja siihen kytkeytyvä ammattiliittotoiminta sitten voisivat olla? Onko pelkästään arvoista ja solidaarisuudesta puhuminen, kuten tässä tekstissä teemme, jo itsessään yksilöä liiaksi vastuuttavaa? Ehdotammekin, että yksilöä osana yhteisöään tulisikin ajatella kokonaisvaltaisesti monipaikkaisten, intersektionaalisten lasien lävitse. Tällöin, kun kunkin tilanteet, jaksaminen ja resurssit panostaa yhteiseen toimintaan vaihtelevat yksilöittäin, ja näillä yksilöillä joskus jopa päivittäin, ei ole mielekästä pyrkiä luomaan kaikille ja kaikkiin tilanteisiin sopivia toimintamalleja.
Minkälainen hahmo tässä tekstissä luonnostelemamme sankari siis olisi? Arjen väsymätön puurtaja, muidenkin murheet kantava vakaa olkapää, tai kenties koko työyhteisön etujen puolesta äänekkäästi barrikadeille nouseva, viittaan puettu esitaistelija? Tällaisissa arkkityypeissä piilee helppoja samaistumiskohteita, mutta lisäksi useita ongelmia – ne kaikki rajaavat ja essentialisoivat sankaruuden käsitettä, vaikka tätä käsitettä tulisi rajaamisen sijaan avata ja laajentaa yksiulotteisista stereotyypeistä lähemmäs tieteentekijöiden arkea ja niitä harmaan eri sävyjä, joista se koostuu.
Lähestyttäessä sankaruutta ensin oman Jyttessä tekemämme työn kautta, tämä sankarilliseksi ja pyyteettömäksi mytologisoitu edunvalvontatyö tapahtuu useimmiten vapaa-ajalla. Työnsarkaa riittää juuri niin paljon kuin ihmisellä on sille voimavaroja ja aikaa tarjota, eikä nopeita palkkioita ole luvassa kenellekään osallistujalle. Kollegat saattavat ihmetellä, kuinka muutoinkin kiristävässä akateemisessa maailmassa joillakuilla riittää virtaa edunvalvontatyöhön käytettäväksi vielä pitkälle iltaan. Sankaruuden määrittelemissä tämänkaltaisen altruistisen puurtamisen kautta piilee kuitenkin yksi sen vaaroista: jaksamisen määritellessä sankaruuden kuvaa on helppo mieltää suoriutumistasonsa niin korkealle, että yhteiset asiat ajavat terveyden ja levon edelle. Päädytään tilanteeseen, jossa arkkityyppistä arjen sankarin roolia ruvetaan suorittamaan muista tekijöistä piittaamatta.
Samalla kun resursseja (sillä hetkellä) omaavat yksilöt suorittavat sankarin hahmoaan, löytyy vähintään saman verran kollegoita, jotka päätään pyöritellen pelkäävät näiden loppuun palamista ja ennen kaikkea yhdistävät yhteisten asioiden hoitamisen ainoastaan vapaa-ajan minimointiin ja levon puutteeseen. Nämä ajatusketjut ja roolien tiedostamattomat muotoutumiset johtavat solidaarisuuden käytännön tason liudentumiseen, kun näkymättömiä jakolinjoja syntyy tekijän ja seuraajan, ylisuorittajan ja itsestään huolta pitävän välille.
Haluammekin herätellä kaikkia jäseniämme pohtimaan sankaruuden luonnetta uudestaan. Kun ainoita tapoja muuttaa todellisia rakenteita on nostaa ongelmakohtia esille ja pyrkiä muuttamaan niitä, voitaisiinko tätä toimintaa skaalata periaatteenkin tasolla kaikkiin mahdollisiin kerroksiin? Olisi tärkeää, että arkiset teot, toisten huomioiminen, lähiyhteisön ongelmiin puuttuminen ja välillä vain työtoverin kuunteleminenkin arvotettaisiin samalle viivalle TES-pöydässä vääntämisen kanssa, ja että sankarin viitan päälle pukeakseen ei tarvitsisi ylittää omiaan ja muiden odotuksia joka päivä. Työ yhteisten asioiden eteen ei lopu tekemällä, joten kaikkein solidaarisinta olisi juuri sen panoksen arvostaminen, minkä yksilö kulloinkin haluaa ja kykenee kekoon kantamaan. Näin sankarin käsite (Jytte-etuliitteellä tai ilman) toimisi tyhjänä astiana, jonka kukin voi täyttää tavallaan ja kyvyillään silloin kun kykenee tai jaksaa. Tällaisella logiikalla kykenisimme kasvattamaan myös solidaarisuutta koko akateemisessa työyhteisössä.
Kun näin tarjoamme kaikille lukijoille sankarin viittaa, on tärkeää huomata, että oleellista solidaarisuuden ja sosiaalisen (tai muunlaisen) kestävyyden inhimillisesti kestävässä vaalimisessa on kynnysten madaltaminen ja perfektionismista luopuminen. On kyse sitten edunvalvontatyöstä, rakenteellisten ongelmien esiin nostamisesta, yhdenvertaisuuden eteen tehtävästä työstä tai oman hiilijalanjäljen pienentämisestä, tavoitteena ei ole täydellisyys vaan se, että ylipäänsä toimii – omien kykyjen ja osaamisen puitteissa. Kun voima on koko yhteisössä, kaikkien yksilöiden pienetkin teot merkitsevät, ja kun yhteisestä hyvinvoinnista huolehtimassa on haluamansa kokoisella panoksella mukana koko yhteisö, ilman pelkoa alisuoriutumisesta, jokainen yhteisön jäsen voittaa.
Mikä ihmeen Solidarity & Social Sustainability Lounge?
Tässä tekstissä kuvattuja ongelmia ja kysymyksiä on hankala ratkaista yhdessä iltapäivässä tai edes vuosikymmenien pitkäjänteisen työn myötä, mutta omistaakseen pienen hetken solidaarisuuden ja sosiaalisen kestävyyden teemoille, Jytte järjestää tiistaina 10.1.2023 akateemisen työn sosiaalista kestävyyttä korostavan tapahtuman. Tämä niin kutsuttu Solidarity & Social Sustainability Lounge tapahtuu Jyväskylän yliopiston pääkirjastolla, Tietoniekka -tilassa, ja se kestää aamukymmenestä iltapäiväkahteen (klo 10–14).
Tilaisuuden tarkoituksena on yhtäältä tarjota kaikille yliopistoyhteisön jäsenille mahdollisuus pieneen taukoon ja itsensä hemmottelemiseen ja toisaalta tuoda Jytten edunvalvojia haastateltaviksi pienelle pop up -pisteelle. Paikalla ovat ainakin Jytten puheenjohtaja Johanna Turunen, vuonna 2023 Jyväskylän yliopiston pääluottamusmieheksi nouseva Matti Leppäniemi ja Jyväskylän yliopiston hallituksessa keskiryhmää edustava Olli-Pekka Moisio sekä muita Jytteaktiiveja. Oli kyse sitten TES-sopimuksesta, korkeakoulupolitiikasta, akateemisen työn haasteista tai urapoluista, tai jos kaipaat vain vertaistukea ja kahviseuraa akateemista työtä koskevaan ajatuksenvaihtoon, vastaamme kaikki mielellämme kysymyksiinne – niin kriittisiin kuin utopistisiinkin. Tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa.
Koska tarkoitus on pikemminkin fasilitoida kohtaamisia kuin tarjota ohjelmaa, voit piipahtaa tapahtumaan itselleen sopivaksi ajaksi nauttimaan pientä makeaa, jutustelemaan itseäsi kiinnostavista tai huolestuttavista sisällöistä ja hakemaan kalenterisi kanteen uunituoreita Jytte-sankari-tarroja (hahmojen piirtämisestä on muuten vastannut iki-ihana taiteilija Sirpa Varis). Tapahtuman ajan on viereisessä Taitoniekka-tilassa myös mahdollista ottaa nopea niska-hartia-hieronta ammattihierojalta. Tervetuloa, ja nähdään tammikuussa! Huolehditaan sitä ennen itsestämme ja toisistamme.
Post Scriptum: Tämän tekstin kirjoittivat anonyymi kraken, muurahaiskarhu ja mäyrä (tai hieman eri järjestyksessä Heidi Kosonen, Pekka Pietilä ja Johanna Turunen) yhdessä päivässä sen jälkeen, kun tekstin kirjoittamista oli kaikkien jaksamis- ja ehtimishaasteiden tähden lykätty eteenpäin kaksi kuukautta. Tämän jälkeen tekstin editoinnista vastannut anonyymi muurahaiskarhu valitsi oikoluvun sijaan venyttelyn ja suitsukkeen. Toivotamme iloisia madallettujen kynnysten hetkiä myös kaikille lukijoille!
Kirjoittaneet:
Heidi Kosonen, Jytten tiedottaja, tutkijatohtori (Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos)
Pekka Pietilä, Jytten rahastonhoitaja, väitöskirjatutkija (Historian ja Etnologian laitos)
Johanna Turunen, Jytten puheenjohtaja, tutkijatohtori (Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos)