Juttusarjan ensimmäinen osa on julkaistu HYTin jäsenlehdessä 2/2018.

Yliopiston tila-asiat ovat herättäneet keskustelua useaan otteeseen viime vuosien aikana. Sen jälkeen kun Kaisa-kirjasto valmistui syksyllä 2012, Helsingin yliopiston tila- ja kiinteistökeskus on päätynyt käsitykseen, että yliopistolla on lattianeliöitä aivan liikaa, ja se on käynnistänyt prosessin, jossa tiloja myydään pois ja henkilökuntaa pakataan tiuhemmin jäljellä oleviin tiloihin. Tämä tarkoittaa yhä enemmän muuttoa suurempiin huoneisiin, joissa työskentelee useita henkilöitä. Se puolestaan vaatii sopeutumista, työprosessien uudelleen järjestämistä ja muutoksia työntekijöiden asenteissa ja vaatimuksissa. HYT päätti tehdä juttusarjan aiheesta. Kolmiosaisessa juttusarjassa kuullaan puheenvuoroja eri näkökulmista yliopiston tilankäyttöön liittyen. Tässä numerossa kuullaan postdoc-tutkija Heidi Haapoja-Mäkelän ja apurahatutkija Julia von Boguslawskin käyttäjäkokemuksia.

Heidi Haapoja-Mäkelä – postdoc-tutkija

”Kuuden ihmisen työtilassa on opittu työskentelemään.”

Perinnemusiikin postdoc-tutkijan Heidi Haapoja-Mäkelä sanoo työprosessinsa olevan yliopiston keskustakampuksella hyvin tyypillinen: tutkimuksen tekeminen työpöydän ääressä.

— Työpöytäni on tutkijasalissa, jossa työskentelee vakituisesti kuusi ihmistä. Sali on suhteellisen tilava, Haapoja-Mäkelä sanoo. Suurehkossa salissa muiden kanssa työskentely ei häiritse hänen keskittymistään.

— Pystyn keskittymään tutkijasalissa työhöni ihan hyvin. Kuuntelen usein työskennellessäni tavallisilla kuulokkeilla musiikkia Spotifystä, se auttaa keskittymään ja sulkee ylimääräiset äänet pois.

Puhelinkäytänteistä ei ole tutkijoiden kesken mitään virallista sopimusta, mutta sanaton sopimus on, että lyhyet puhelut voi hoitaa tutkijasalissakin. Pidemmät ja yksityisasiat mennään juttelemaan käytävään, jossa on nojatuoleja. Työtilassa jokaisella on omat ”loošit”, joita ympäröivät kirjahyllyt ja matalahkot sermit.

Monen ihmisen yhteistä työtilaa ei pidä kuitenkaan ajatella niin, että se vain rajoittaa tai estää kommunikointia. Hyviäkin puolia siinä on.

— Sujuva kommunikointi kollegoiden kanssa on ehkä tutkijasalin paras puoli: työasiat ja erityisesti mieltä askarruttavat probleemat saa purettua heti. Lainaamme myös usein toistemme kirjoja ja vinkkaamme toisillemme kiinnostavista tutkimusartikkeleista ja tapahtumista samantien musiikintutkija kertoo.

— Tämä kuitenkin on mahdollista vain, koska olemme saman oppiaineen tutkijoita. Keiden tahansa kanssa tämä olisi haastavaa! — Hän antaa työtilalleen kouluarvosanan 8/10.

 

Julia von Boguslawski – apurahatutkija

”Olen tyytyväinen nykyiseen tilaan. Sieltä minun ei ole ikinä tarvinnut jäädä pois, että saan keskityttyä.”

Julia von Boguslawski on apurahalla oleva neljännen vuoden väitöskirjatutkija uskontotieteen oppiaineessa. Hän tekee suomalaisen uskonnollisuuden historiaan liittyvää tutkimusta. Ensimmäisen apurahavuoden von Boguslawski vietti ilman työtilaa. Tämä oli hänen mukaansa erityisen raskasta siitä syystä, että yhteys muihin oman alan tutkijoihin oli huono.

Nykyään von Boguslawski työskentelee Topeliassa, joka on ollut viime aikoina paljon esillä työtila-asioiden vuoksi. Apurahatutkijoiden joukko on jäänyt työtilakeskusteluiden ulkopuolelle. Lisäksi on monia väitöskirjatutkijoita jotka vasta hakevat rahoitusta – he ovat erityisen heikossa asemassa työyhteisössä ja kokonaan ilman työtiloja. Jatkossa apurahatutkijoiden asema tulisi ottaa paremmin huomioon, von Boguslawski selventää.

Von Boguslawski jakaa työhuoneensa toisen väitöskirjatutkijan kanssa. Huoneeseen mahtuu kirjahyllyt ja kaksi työpöytää vierekkäin. Ennen nykyistä työtilaa von Boguslawski työskenteli neljän hengen avotilassa, jossa ei ollut sermejä eikä omia työpisteitä tai tietokoneita. Vanhaan työtilaan verrattuna nykyinen työtila tukee työntekoa huomattavasti paremmin, sillä kahden hengen huoneessa oma työpiste ja vähemmän häiriötekijöitä. Kummatkin tekevät pääosin kirjoitustyötä ja oma aineistokin koostuu hiljaisista dokumenteista. Von Boguslawski kertoo olevansa tyytyväinen nykyiseen tilaan ja toteaa, ettei sieltä ole ikinä tarvinnut jäädä pois siksi, että saisi keskityttyä.

Puhumme paljon kirjoista. Von Boguslawskin päivät kuluvat vaihtelevasti erilaisten arkistojen ja oman työpöydän ääressä. Historian tutkijan aineistot koostuvat usein arkistoiduista dokumenteista ja kirjallisuudesta, joita ei ole saatavana sähköisesti. Työn kannalta on olennaista, että sekä aineisto että muu kirjallisuus on työhuoneessa käden ulottuvilla.

Kirjoilla on muitakin funktioita – avotilassa kirjahyllyt toimivat näköesteenä oman ja vieressä olevan kollegan työpisteiden välissä. Von Boguslawski tuo esiin myös kirjojen merkityksen ohjauksessa. On kätevää, kun ohjaaja voi havainnollistaa kertomaansa kirjojen avulla tai antaa ohjattavalle kirjan lainaksi suoraan kirjahyllystään.

Keskustelut työkaverin kanssa liittyvät usein muuhun kuin työn sisältöön. Molemmat tutkijat tekevät työtä itsenäisesti, mutta kollegan kanssa on mukava vaihtaa kuulumisia päivän lomassa. Myös hiljainen tieto liikkuu työhuoneessa. Von Boguslawski kertoo, että työkaverin kanssa jaetaan tietoa väitöskirjan työvaiheista ja oman alan ajankohtaisista asioista yleensä.

Vaikka von Boguslawski työskentelee kahden hengen työhuoneessa, tuo hän silti esiin koko tutkimusyhteisön merkityksen nuoren tutkijan arjessa. Väitöskirjatutkija on vielä koulutussuhteessa yliopistoon ja tarvitsee yhteisöä ympärilleen. Kun jutellaan professorien ja yliopistonlehtoreiden kanssa, opitaan tieteen pelisäännöt ja herätellään yhteistyöajatuksia. Kaikesta omaan alaan liittyvästä ei myöskään tiedoteta sähköpostitse. Tällöin yhteisön merkitys tiedonlähteenä korostuu.

Nuori tutkija on hankalassa asemassa ilman työtilaa, sillä verkostot eivät rakennu itsestään. Verkostoja on myös vaikea rakentaa olematta ihmisten ulottuvilla. Väitöskirjatutkijaan verrattuna väitelleellä tutkijalla on paremmat mahdollisuudet ylläpitää olemassa olevia verkostoja itse – mikäli on saanut sellaisia rakennettua väitöskirjan tekemisen aikana. Von Boguslawski ehdottaakin, että vähimmäisvaatimus tutkimusta tekeville voisi olla jonkinlainen työtila. Etäisyys kollegoiden välillä ei myöskään saisi olla kohtuuttoman suuri. Usein myös professorit haluavat pitää jatko-opiskelijansa lähellä.

Myös luottamus eri tahojen välillä rakentuu siitä, että kuunnellaan ja keskustellaan yhdessä rakentavassa hengessä. Kun yliopisto tähtää huippututkimukseen, tulisi miettiä erityisesti tilojen käytettävyyttä – ei vai säästöjä.

Teksti: Tapani Kaakkuriniemi & Laura Kortesoja