Kuka hyötyy ulkopuolisten työstä?

Apurahatutkijoiden vaikeasti määriteltävä asema yliopistoyhteisöissä ilmenee pieninä eriarvoistavina, usein loukkaavia erontekoina.

Arjen tasolla tällaisia voivat olla vaikkapa puuttuvat henkilöstökortit, työterveyshuolto tai pääsy yliopiston sähköisiin järjestelmiin. Vakavampia loukkauksia ovat puolestaan olleet työtilavuokrat, apurahatutkijoiden poistaminen yliopiston ylläpitämiltä verkkosivuilta – kuten Helsingin yliopisto tekee – tai apurahatutkijoiden nimeäminen ”ulkopuolisiksi”, kuten Tampereen yliopisto pari vuotta sitten teki. Nämä, ja lukemattomat vastaavat eleet eivät ainoastaan vähättele tutkijoiden hankkiman tutkimusrahoituksen arvoa, vaan saavat monesti myös tutkijat itse tuntemaan olonsa toisen luokan yliopistolaisiksi, sellaisiksi joiden ei ole lupa odottaa mitään yliopistolta, tai joiden työ ei ole yhtä tärkeää kuin palkkasuhteisten tutkijoiden.

Tämä kirjoitus ei valitettavasti tarjoa ratkaisua yliopiston rakenteelliseen ongelmaan. Sen sijaan haluamme tässä muistuttaa, että tieteellisten kontribuutioiden lisäksi apurahatutkijoiden työllä on jopa helposti mitattavaa rahallista arvoa. Yliopistolla työtään tekevä, ulkopuolisella rahoituksella työskentelevä tutkija saattaa jopa ansaita yliopistolle enemmän rahaa kuin itselleen – ja ansaitsisi siksi vaivanpalkakseen muutakin kuin vähättelyä.

Tutkimusapurahat merkittävässä roolissa

Määräaikaisen ulkopuolisen rahoituksen, toisin sanoen tutkimusapurahojen, merkitys on suomalaisella tutkimuskentällä suuri. Siinä missä anglo-amerikkalaisille kollegoillemme ”post doc” on ajanjakso väitöksen ja vakituisen viran välissä, viittaa sana Suomessa usein väitöskirjan jälkeiseen korkeampaan apurahaluokkaan: sellaiseen jonka varassa työskennellään joillakin aloilla jopa valtaosa tutkijan urasta. Myös väitöskirjatutkijoista suuri osa tekee työtään samojen, joskin suuruudeltaan pienempien, apurahojen turvin – ja monesti pätkissä.

Tässä kirjoituksessa esiin nostettu ilmiö – tutkimuslaitosten rahoitusmalli, jonka perusteella yliopistot saavat osan rahoituksestaan tutkijoiden tuotosten perusteella – ei tietenkään koske ainoastaan määräaikaisia tutkijoita. Mutta koska ahtaalle ajetuilla yliopistoilla on käytössään laaja kirjo keinoja, joilla varsinkin apurahatutkijat onnistutaan esittämään yliopistoyhteisön liminaalisina hangaround-jäseninä, tahdomme tässä nostaa esiin seikan, jonka toki pitäisi jo olla kaikkien yliopistolaisten tiedossa. Mutta sanotaan se silti ääneen: yliopiston julkaisurekisteriin julkaisunsa listaava yliopistolainen tuottaa yliopistolle riihikuivaa rahaa. Tuohta. Kahisevaa.

Niin kuinka paljon? Kunkin vuoden toteutuneet summat voidaan laskea vasta jälkeenpäin, kuluneen vuoden julkaisujen kokonaismäärän perusteella. Eli kun julkaisujen määrä kasvaa, yksittäisen julkaisun arvo laskee. Esimerkiksi vuonna 2018 yhden ”JuFo-pisteen” – siis kansallisessa Julkaisufoorumissa ensimmäiselle tasolle rankatussa lehdessä julkaistun artikkelin – arvo julkaisijan suomalaiselle kotiyliopistolle oli 4200€ (Seuri ja Vartianen 2018: 107); vuodelle 2022 arvioitu ”peruspisteen” arvo on noin 3940€ (Tapio Määttä, henkilökohtainen kommunikaatio). Mutta suuruusluokka on karkeasti ottaen sama: yksi peruspiste tarkoittaa yhä noin neljää tuhatta euroa.

Eli pähkinänkuoressa: yliopisto nettoaa laskennallisesti noin neljä tonnia kirjoittamastasi artikkelista, jos se julkaistaan vertaisarvioidussa JuFo1-tason lehdessä. JuFo2-tasolle arvioidussa lehdessä julkaistusta artikkelista yliopisto saa kolme JuFo-pistettä (12 000€) ja JuFo3-tasosta neljä pistettä (16 000€). Kun tähän lisätään Open Access -julkaisusta myönnettävä 20 prosentin lisäkerroin, niin yhdestä vertaisarvioidusta artikkelista enemmillään maksettu korvaus alkaa lähestyä kahtakymmentä tuhatta euroa. Tätä listaa voisi jatkaa. Julkaisufoorumiin listattujen tiedekustantamoiden kautta julkaistuista kirjoista maksetaan yliopistoille neljästä kuuteentoista JuFo-pistettä, OA-kertoimineen tämä voisi kuluvan vuoden taksoilla olla jopa yli 75 000 euroa. On hienoa, että Suomen valtio arvostaa tutkittua tietoa näin korkealle.

Myös tuntiopetus huomioitava

Toki yliopistot saavat rahoitusmallissa rahoituksestaan osan myös suoritettujen tutkintojen sekä opintopisteiden kautta. Myös opetuksessa apurahatutkijoiden työpanos on jo lähtökohtaisesti jotain, jota odotetaan. Tuntiopetuksesta maksetaan yleensä erikseen, mutta on huomattava, että apurahatutkijat ovat työvoimareserviä, jota ei ole tarvinnut erikseen rekrytoida ja johon ei ole mitään velvoitetta sitoutua.

Sivuhuomiona mainittakoon vielä, että tämä tulospalkkiojärjestely vahvistaa entuudestaan tiettyjen mitattavien tuotosten asemaa tutkimusmaailmassa. Esimerkiksi tutkimusartikkelin valikoituminen sekä korkeakoulujen rahoituksen että henkilökohtaisen meritoitumisen mittayksiköksi heikentää vastaavasti muiden akateemisten tekstigenrejen asemaa – esseiden, keskustelufoorumien, kirja-arvostelujen ja vaikeammin kategorisoitavien kirjoitusten. Tutkimusartikkelin hallitseva asema myös nakertaa pois kannustimia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sekä esimerkiksi oman asiantuntemuksensa asettamiseen päätöksenteon tueksi. Kun yksi akateemisen toiminnan muoto ylikorostuu niin palkitsemisjärjestelmissä kuin rekrytoinneissakin, se vääjäämättä työntää toisenlaisia, sinänsä arvokkaita, tutkijan elämän ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia sivuun. Jo mainittu opettaminenkin kuuluu tähän samaan usein välttämättömään, mutta sekä rahanjaossa että arvostuksessa syrjään jätettyyn joukkoon. Tutkijan työnkuva kuvastaa siis yhä enemmän näitä tulospalkkiojärjestelmiä.

Tässä kirjoituksessa tahdomme kuitenkin ennen kaikkea nostaa esiin sen, että yliopistot ovat huonoja sanomaan tutkijoilleen kiitos. Ne ovat ajastaikaan olleet hyviä muistuttamaan varsinkin nuorempia apurahatutkijoita niistä laskennallisista kuluista, joita tutkijat yliopistolle aiheuttavat: seinien, pöytien, tietokoneiden ja kirjastojen kustannusten yksittäiselle työntekijälle kohdennetuista osuuksista. Yliopistot ovat jopa ei-niin-kauan-sitten perineet apurahatutkijoilta vuokraa tällaisten kulujen kattamiseksi, millä on ollut vaikutuksena tutkijoiden omanarvontuntoonkin. Ikään kuin luokka- tai työhuoneet jäisivät kylmiksi ja tyhjiksi ilman apurahatutkijoita, vaikka todellisuudessa he tulevat tekemään tutkimustyötään ympäristöön, jonka kulut eivät heidän toiminnastaan kasva. Joissain yliopistoissa on otettu oikeansuuntaisia askelia apurahatutkijoiden aseman parantamiseksi, mutta jako istuu edelleen syvällä. On ikään kuin oikeita työntekijöitä ja sitten on niitä, jotka saapuvat paikalle harrastamaan tiedettä.

Keskustelua Helsingin yliopistolla

Helsingin yliopistossa julkaisujen ja muiden tuotosten arvosta käytiin jopa lyhyt mutta kiihkeä ajatustenvaihto vuosikymmen sitten, jolloin HY:n Valtiotieteellinen tiedekunta alkoi periä vuokraa apurahatutkijoiltaan. Seuranneissa ”kuulemisissa” jotkut tutkijat uhkasivat tiedekuntaa jopa ”TUHAT-lakolla”: tutkimustuotosten yliopiston rekisteriin merkitsemättä jättämisellä. Tuolloin hallinnon edustaja sivuutti uhkauksen ilmoittamalla, etteivät jaetut summat ole niin suuria, että niillä olisi mitään todellista merkitystä. Sittemmin (ainakin Helsingin) yliopiston käyttämä (Elsevierin ylläpitämä) TUHAT-portaali on kytketty tiiviimmin sellaisiin ORCIDin kaltaisiin tietojärjestelmiin, jotka mahdollistavat uusien julkaisujen listaamisen suoraan yliopiston omaan tietokantaan, usein ilman tutkijan aktiivista osallistumista. Tuhat-lakkoa ei enää olisi niin helppo järjestää.

Tämän lyhyen kirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole lietsoa ketään välittömästi lakkoon, vaan tehdä yliopistoyhteisön jäsenille selväksi, että meidän työllämme on tiedollisen ja tutkimuksellisen arvon lisäksi myös selkeä taloudellinen arvo. Kun puhutaan tutkimuksen tai sen tekijöiden arvosta, raha on eittämättä väärä mittari. Mutta toisinaan se näyttää olevan ainoa, josta eri osapuolet voivat olla jokseenkin samaa mieltä.

 

Ville Laakkonen & Matti Eräsaari